Lontoo on kaupunkina minulle kuin eksä, josta en koskaan pääse yli.
Tiedättekö sen tyypin, joka aina kaihertaa mielessänne saaden teidät miettimään, miksei siitä vaan voinut tulla mitään ja kuinka onnellisia olisittekaan olleet yhdessä jos se vaan olisi ollut mahdollista?
Olen saanut asua Lontoossa kahdesti ja vaikka edellisestä asuinkerrasta on jo vierähtänyt kohta kaksi vuotta aikaa, on Lontoo liioittelematta joka päivä mielessäni. Tahtoisin niin kovasti sinne takaisin!
”No äkkiähän sinne lentää vaikka pitkäksi viikonlopuksi,” sanovat kaikki. Joo niinpä, mutta tiedättekö miltä se minusta tuntuu?
Samalta kun maksaisit kalliista VR:n junalipuista päästäksesi Helsingistä Ouluun viikonlopun ajaksi treffaamaan eksääsi tietäen, että kyse on vain viikonloppukivasta eikä teistä koskaan kuitenkaan tule mitään. Vietätte yhdessä aikaa, muistat entistä vahvempana kaikki ihanat asiat, miksi rakastuit häneen ja sitten oletkin jo matkalla takaisin kotiin tietäen, ettei teistä tulee enää koskaan paria. Haavat auki ja suolaa vielä päälle. No tuntuupa kivalta, tätä juuri kaipasinkin!
Tottakai meillä on puhuttu paljon kotona Lontoosta, siellä vierailusta ja jopa sinne muutosta. Tällä hetkellä se vaan ei ole mahdollista, sillä siinä missä se on minulle jopa pienimuotoinen pakkomielle, on se Ruotsalaiselle vaan ihan kivan kuuloinen vaihtoehto, joka ei hänen tämänhetkisessä työtilanteessaan ole kovin realistinen. Hänellä menee uran kannalta Ruotsissa todella hyvin, hän saa erinomaisia keikkatarjouksia ja kaikki on paremmin kuin koskaan. Tottakai hyvälle muusikolle löytyisi Lontoostakin töitä, mutta vastaavien kontaktien hankkimiseen menisi muutamia vuosia ja se olisi työlästä.
Muutamien vuosien päästä meitä on kuitenkin jo kahden sijaan toivottavasti kolme ja vaikka tässä ei nyt vielä vatsa pystyssä ollakaan niin aikuisena joutuu välillä ajattelemaan asioita järjellä eteenpäin – siitäkin huolimatta, että on luonteeltaan pakkomielteinen äkkipika.
Lontoo on täydellinen kaupunki minulle nyt, mutta en halua kasvattaa siellä lapsiani. Suomi ja Ruotsi ovat turvallisia lintukotoja eikä täällä ole suuremmin väliä, mihin päiväkotiin tai kouluun lapsensa laittaa. Kaikilla on elämässä samat mahdollisuudet. Lontoossa raha ratkaisee ja siellä on todellakin väliä sillä, mitä kouluja olet käynyt. Ennen kouluikää lapsen kanssa voisi vielä asua siellä, mutta jos voin valita, niin nykyinen asuinalueemme on paljon parempi lapsille kuin Lontoo.
Tämä on niitä asioita, joita kiroan mielessäni. Sanon aina, että se, miten elämänsä järjestää on ihan vaan itsestään kiinni ja jossittelu on täysin turhaa jos asioiden eteen ei ole valmis tekemään mitään. Kyllähän tämänkin nimittäin saisi hoidettua jos vaan itsekkäästi vaatisin sitä Ruotsalaiselta. Minun ei varmasti tarvitsisi edes luopua työstäni, sillä ketään ei kiinnistaisi, vaikka tekisin sitä etänä. Toisaalta kaikki on kuitenkin niin hyvin täällä ja juuri nyt, että tuntuisi typerältä alkaa vaatia.
Toistaiseksi emme siis ole muuttamassa Lontooseen tai edes käymässä siellä, sillä jo pelkkä valokuvien katselu saa kurkussani aikaan kuristavan tunteen ja silmäni kostumaan. En tiedä, mikä Lontoossa saa minut rakastamaan sitä niin kovasti, mutta minulle se vaan on kaupunki, jonne sydämeni tahtoo.
Rakastan sen tunnelmaa, katuja, rakennuksia, ruokakauppoja, kadulla pyykinpesuaineelta tuoksuvia ihmisiä (for real!), pubikulttuuria ja epäsuomalaista hellodarlinghowareyou-meininkiä. Rakastan sitä, että voit tehdä melkein mitä vaan ihan koska vaan ja että aina riittää tekemistä, kokemista ja näkemistä. Tarjolla on kaikkea ja kaikille.
Inhoan nähdä Facebookissa päivityksiä, joissa ihmiset matkustavat Lontooseen. Minulle ne ovat kuin ilmoituksia siitä, että he pääsevät hengaamaan sen ihanan eksäni kanssa. Ja jokainen kuva, jossa joku poseeraa Tower Bridgellä… minun Tower Bridgelläni! En ole mustasukkaista tyyppiä, mutta veikkaan tuossa yhteydessä esiin nousevan tunteen olevan mustasukkaisuutta.
Tiedä, että olen suorastaan naurettava tämän asian kanssa. Nauran itsellenikin. Mutta jokainen, jolla on kokemusta järjettömästä rakkaudesta ja epätoivoisesta eksän perään parkumisesta tietää, että näistä asioista on aina järki kaukana.
Onko teillä joku erityinen paikka, jonne sydämenne kuuluu?
Joko luit nämä aiemmat postaukseni?
Mä niin tiedän tuon tunteen. Sama tunne mulla on joka ikinen päivä Kuopiota (:D) kohtaan. Asuin siellä nelisen vuotta opiskellessani ja siitä tuli koti. Jokaisen kadun tuntee, jokaisen paikan tietää. Miten pahasti riistää sydäntä kun sinne ”pitää” mennä käymään.
Lontoo aiheuttaa myös mulle samoja tunteita, mutta lievempänä. Lontoo on kyllä ehdottomasti kaikista matkustamistani paikoista se paikka, mihin palaan aina. Mutta toisin kuin sinulle, saan siitä viikonloppulomasta vaan hyvää mieltä ja onnen tunteen, että tänne haluan taas. Mutta tosiaan, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin niin samalta tuntuu Kuopiota kohtaan kuin sulla Lontoota!
Ihana kuulla, että joku muukin on kiintynyt johonkin paikkaan samalla lailla. Ei sitä tosiaan voi oikein selittää ja se voi olla mikä tahansa paikka Kuopiosta Lontooseen. Sydän vain kuuluu sinne! <3
Juuri olin tulossa sanomaan että Kuopio on minulle se oikea koti <3 Siellä olen viettänyt 17 vuotta elämästäni ja sen jälkeen ajautunut muualle. Käytännön syistä ei vaan tällä hetkellä ole mitenkään mahdollista muuttaa takaisin vaikka kuinka haluaisin 🙁 Harmittaa koska en silloin aikoinaan osannut ollenkaan arvostaa rakasta kotikaupunkiani. Ehkä vielä joskus… Joten kyllä Virve, tiedän tunteen!
On, se hemmetin St. Martin, mistä olen blogissanikin aika useasti vuodattanut. Joten ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Viimeisestä kerrasta on kohta 10 vuotta ja kaipaan sinne koko ajan takaisin, en ole asunut siellä, mutta olen ollut neljä kertaa pitkällä lomalla. Aina kun olen jossain muualla lomalla otan paikan muistoistani esiin (kun olin St. Martinilla…), olen varma, että mieheni ei enää halua kuulla paikasta mitään. Itselle ei vaan ole toista samanlaista paikkaa. Jotenkin haluaisin mennä takaisin ja tunnustella oliko se kaikkea sitä, mitä muistan sen olevan. Siihen on ehkä ensi vuonna pienen pieni mahdollisuus, kun täytän tasalukuja, mutta silti epäilen, että päädymme kuitenkin matkalle johonkin Italiaan, jossa otan kuitenkin ruokailun yhteydessä puheeksi St. Martinin, mieheni huokaistessa syvään. 😀 Se on paikka, jossa minulla on olo, että olen ollut siellä aiemmin ja sinne minä kuulun, se on hämärä tunne, josta en pääse eroon. Minä juro suomalainen, olen elementissäni Karibialla täysin erilaisten ihmisten parissa erilaisessa ympäristössä, sitä on hyvin vaikea selittää. Katselen usein paikasta videoita youtubesta ja haikailen takaisin kyynelsilmin.
Ah, joku puki sanoiksi mun tunteet Lontoota kohtaan. Asuin itse siellä vuoden ja vaikka takaisin Suomeen muutosta on kulunut aikaa, kaipaan edelleen sitä ihanaa turhauttavaa täydellistä eksääni ja olen ihan typerän mustasukkainen aina kun joku tuttu matkustaa sinne, mutta samalla vähän kammoan myös omia Lontoon-reissuja kun ne tosiaan lähinnä muistuttavat siitä, mitä kaikkea jätin sinne taakseni. Lohdullista kuulla että jollain muullakin on näin oudon pakkomielteinen rakkaussuhde kaupunkia kohtaan! (Vaikka se tarkoittaakin sitä että meillä on yhteinen eksä, hmm :D) Elän toivossa, että mulla ja Lontoolla kuitenkin olisi vielä yhteinen tulevaisuus, kun meidän break upista ylitse pääseminen ei näytä olevan mulle vaihtoehto…
Mun Lontoo on Wales! Ehkä tarkemmin vielä Pembrokeshire. Kolmesti oon käyny sielä ja aina vaan palastan sinne. Viime käynnistä on nyt 7v. Sinne ku menee, niin tuntuu kuin ois tullu kotiin. Jostain syystä näin. Joku päivä mää vielä muutan sinne.
Stockholm i mitt hjärta <3
Mulla on sama homma Japanin kanssa. Kävin siellä 2 vuotta sitten ja rakastuin siihen paikkaan niin tulisesti. Ja mua ärsyttää suunnattomasti, että eräs työkaveri käy ainakin 2 kertaa vuodessa miehensä rahoilla tuolla. Tekis mieli sanoa sille, että sä et ansaitse päästä sinne, ku et ite maksa noista reissuista penniäkään. Tähän kaipuuseen on katottu kaikki mahdolliset leffat, joissa on Japani vähänkään taustalla ja uusimpana Netflixistä sellanen, ku Good Morning Call. Ja mä olin suunnattoman kateellinen, ku sä pääsit Tokioon. 😀 Yhyy tahdon takas!
Voi että kun kiteytit tämän täydelliseesti, mulla on nimittäin aivan samat tuntemukset juuri Lontoota kohtaan, vaikka omasta Lontoo-vuodestani on jo tovi. Viikonloppumatka sinne antaa hurjasti uutta energiaa ja olo on kuin palaisi pitkän päivän jälkeen kotiin, mutta pois lähteminen kyllä riipaisee ja syvältä… Olen myös hyvin mustasukkainen, jos joku kaveri sinne kehtaa lähteä ja vielä esitellä kuvia 😀
Lontoo on myös mun eksä, nopea kaveri 🙂 olen käynyt siellä ehkä viidesti ja asunut kertaalleen. Voisin käyttää kaikki lomamatkan sinne, mutta jotenkin järki sanoo ettei aina kannata mennä samaan paikkaan kun muutakin siistiä on maailmassa.
Tuntuu kyllä hölmöltä, että joku kaupunki voi olla näin rakas. En itsekään osaa selittää sitä kummemmin kuin eksä-teorialla 😀 täytyy toivoa että vielä ennen potentiaalisten lasten kouluikää sitä uskaltaisi itse muuttaa sinne takaisin.
Musta itseään pitää päästä toteuttamaan, ja nyt kun teillä ei ole vielä lapsia, käy se helpommin kuin perheellisenä. Mitä jos asuisit siellä yksin vaikka pari-kolme kuukautta?
”Onko teillä joku erityinen paikka, jonne sydämenne kuuluu?”
On. Lontoo. Muutin tänne kuukausi sitten monta vuotta kestäneen jahkailun jälkeen. Tiedän siis erittäin hyvin mitä tarkoitat. Kaiken jättäminen taakse Suomessa oli sekä vapauttavaa että rankkaa, mutta en vaihtaisi.
Ihana kuulla teidänkin suosikkipaikoista ja hauskaa, että se on monelle muullekin juuri Lontoo! <3
Ihan pakko vaan kommentoida, että tiedän ainakin kaksi paria jotka ovat asuneet ulkomailla siihen asti kunnes lapset ovat menneet kouluun. Eli lapsen syntymän jälkeen vielä 7 vuotta. Sitten vasta muuttaneet Suomeen. Lapset ovat siinä vaiheessa koulun aloittaessaan saaneet jo hyvän kielikylvyn ulkomailta. Eli sen asian ei ainakaan kannata ehkä turhasti antaa rajoittaa. 🙂
Jos näen kadulla jollakin mummolla Harrodsin kassin niin ajattelen heti ”kuinka kehtasit matkustaa minun Lontooseeni” eli olen naurettavan mustasukkainen :D! Olen niin kateellinen kaikille jotka asuvat siellä ja varsinkin niille suomalaisille jotka ovat täältä onnistuneet muuttamaan sinne.
I. So. Feel. You. Englannissa on kyllä jotakin suomalaiseen jännällä tavalla vetoavaa, oli kyse sitten lontoosta tai muusta paikkakunnasta. 😀