Uupumuksesta toipuminen – nämä asiat 3 uupumusta opetti

Olen kirjoittanut blogissani useaan otteeseen uupumuksestani ja siitä, että olen kokenut sen yhteensä kolme kertaa.

Jälkikäteen ajateltuna tuntuu huvittavalta, että ihminen voi juosta samaan seinään kolme kertaa ennen kuin ottaa opikseen, mutta joskus matka asioiden todelliseen ymmärtämiseen on pitkä ja haastava prosessi.

Jokaisen uupumuksen myötä olen uskonut ymmärtäneeni, miksi uuvuin ja voivani välttää sen uudelleen.

Vasta kolmannen uupumiskokemuksen myötä uskon kuitenkin vihdoin todella sisäistäneeni, mikä on ajanut minut uupumukseen ja millaisista asioista minun tulee pitää kiinni, ettei se enää toistu.

Kokosin tähän postaukseen oppini ja ajatukseni näistä kolmesta uupumuksesta.

Ensimmäinen uupumus

En voi sanoa, että olisin oppinut ensimmäisestä uupumuksestani juurikaan mitään, sillä en sen akuutissa vaiheessa tajunnut käyväni sitä läpi.

Ymmärrys siitä tuli vasta sen jälkeen, kun olin jo lopettanut työt ja elämäntilanteeni oli muuttunut täysin.

Ensimmäisen uupumukseni oireet olivat jälkiviisaana katsoen niitä klassisia työuupumuksen oireita, joita Suomessa burn outista puhuttaessa nimetään.

Minusta tuli todella kyyninen työtäni kohtaan ja koin työskentelyn ruotsalaisten kanssa lähes poikkeuksetta erittäin ärsyttäväksi.

Tuntui, että kukaan ei ymmärrä mitään, kaikki tekevät vain typeriä asioita, missään ei ole sen myötä mitään pointtia ja koko oma työpanoksenikin alkoi tuntua turhalta, kun vastuusta huolimatta mahdollisuudet vaikuttaa tuntuivat pieniltä ja koin, että käyn työssäni läpi samoja taisteluita päivästä toiseen yhä uudelleen ja uudelleen.

Aloin kokea työni ja ylipäätään koko alani turhaksi, fantasioin siitä, että voin vain lähteä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja ammatillinen itsetuntoni laski.

Lue myös: Minäkö muka uupunut? Ajatuksia työuupumuksesta

Kun ilmoitin irtisanoutuvani työstäni, en osannut pukea kaikkea sanoiksi ylemmille tahoille, vaan ammatillisen itsetunnon laskun myötä sanoin vain, etten koe, että minua tarvitaan työssäni enää.

Esimiehilläni ei ollut liiemmin tietoa siitä, mitä konkreettisesti työssäni teen, joten he uskoivat, että jos kerran sanon, ettei minua tarvita roolissani, niin asia on sitten varmasti niin.

Jälkikäteen katsottuna ja järjellä ajatellen tiesin, että tein paljon ja suurin osa ajastani meni sellaisten akuuttien tulipalojen sammuttamiseen, joiden palamaan jättäminen olisi saanut yrityksen menettämään rahaa, mutta joiden hoitaminen ei aina välttämättä näkynyt ylemmille tahoille.

Ensimmäisen uupumuksen käsittely oli siis  tavallaan helppoa, sillä ymmärsin vasta parisen kuukautta työt lopetettuani, mistä oikeasti oli ollut kyse.

Silloin kuitenkin kohautin olkiani ja ajattelin, että uupumus oli johtunut silloisista työolosuhteista, mutta ne olivat nyt historiaa, joten olonikin oli jo parempi.

Uskoin, että syy uupumukseen oli nimenomaan työympäristössä ja ajattelin, että en vain enää toiste laittaisi itseäni työtilanteeseen, jossa minun pitäisi samaan aikaa saada aikaan tuloksia, mutta jossa käteni ovat kuitenkin täysin sidotut vaikutusmahdollisuuksien puolesta.

Otin lomaa, keskityin mukavaan puuhasteluun passiivisten tulojen rakentamiseksi, kirjoitin blogia ja päädyin pyynnöstä tekemään konsultointia kosmetiikkayrityksille.

Lue myös: Kaksi loistavaa kirjaa uupuneille ja stressaantuneille

Toinen erä: ruotsalainen utmattningssyndrom

Vuosi päivätöiden lopettamisen jälkeen olin alkanut tehdä oman yritykseni kautta kosmetiikan lainsäädäntöön ja markkinointiin liittyvää konsultointia kosmetiikkayrityksille ja kaipasin uutta kipinää kosmetiikka-alaa kohtaan.

Vanha uupumus oli pelkkä heikko muisto, jota en liiemmin miettinyt muuten kuin menneille korkeintaan naureskellen ja tunsin olevani täynnä intoa kokeilla uutta.

Lähdin hakemaan uutta kipinää alalle estenomin YAMK-opinnoista ja muutin syyslukukaudeksi Suomeen. Täytin innoissani kalenteriani kursseilla ja ajattelin jopa, että kun tässä nyt on otettu vuosi rennosti, niin nyt voisi yrittää rykäistä opiskelut kasaan erityisen nopeasti.

Löysin Campusoline-kurssit, joita oli kätevä suorittaa verkon kautta eri ammattikorkeakouluihin ja klikkailin itseni yhdelle jos toiselle kurssille omien perusopintojeni lisäksi.

Samalla olin innosta piukeana, sillä olin spontaanin päähänpiston seurauksena hakenut mukaan Talk the Talk -puhujakoulutukseen ja päässyt kymmenen valitun oppilaan joukkoon.

Treenasimme esiintymistä ja puheitamme kahden kuukauden ajan pari kolme kertaa viikossa kokemus oli sekä paljon ottava, mutta ennen kaikkea paljon antava.

Samalla hoidin aina välillä muutamia työprojekteja yritykseni kautta ja ylläpidin blogia.

Lue myös: Vuoden 2020 kohokohta: Talk the Talk -valmennus

Alkusyksystä tuntui, että olen täynnä energiaa ja voin tehdä mitä vain, mutta syksyn edetessä tajusin, että olin ahmaissut aivan liian ison palan kakkua ja loppuvuodesta olin täysin romahduspisteessä.

Siihen mennessä olin tehnyt tarkempaa tuttavuutta ruotsalaisen utmattningssyndrom-termin kanssa ja tajusin, että oireeni täsmäävät siihen täysin.

Kärsin pahasta uupumussyndromasta ja kun syyslukukauden kouluvelvollisuudet olivat ohi päätin, että tyhjennän kalenterini useammaksi kuukaudeksi, sillä minun oli pakko hoitaa itseni kuntoon.

Luin utmattningssyndromasta paljon ja ymmärsin sen myötä monia asioita.

Ennen kaikkea ymmärsin, että uupumus ja sen aikaansaanut stressi johtuivat siitä, etten ollut ymmärtänyt palautumisen tärkeyttä.

Siinä missä edellisellä kerralla uupuessani olin saattanut syyttää stressistä työolosuhteita, ei minulla ollut tällä kertaa mitään negatiivisia ulkoisia tekijöitä, joita voisin syytellä.

Olin koko syksyn saanut tehdä todella mukavia ja innostavia asioita, mutta kaikesta huolimatta olin päätynyt tilaan, jossa koin itseni äärettömän stressaantuneeksi.

Sen myötä aloin tutustua tarkemmin stressiin, ymmärtää sitä paremmin ja opin siitä valtavasti uutta.

Opin, että stressi itsessään ei ole ongelma eikä sitä tarvitse (tai edes usein voikaan) täysin vältellä, sillä keho ja mieli sietävät niitä kyllä hyvinkin runsaasti.

Olennaista olisi kuitenkin se, että stressistä olisi saatava palautua ja juuri palautuminen oli iso kokonaisuus, jota en ollut aiemmin täysin ymmärtänyt.

Aiheeseen perehtyessäni tajusin, että en ollut koskaan tullut ymmärtäneeksi, kuinka myös mukavastakin tekemisestä tulee saada palautua ja tein paljon selvitystyötä sen suhteen, mitä palautuminen itseasiassa tarkoittaa.

Opin aktiivisen ja passiivisen palautumisen eroja, uudistin elämäntapojani täysin, mylläsin elämääni isosti uusiksi juuri palautumista ajatellen.

Huolehdin unesta, liikunnasta ja ravinnosta, vähensin puhelimen käyttöä, meditoin ja tein runsaasti pieniä muutoksia, jotka saivat minut tuntemaan, että palaudun.

Neljän kuukauden jälkeen olinkin siinä tilassa, että koin intoa tarttua uuteen työtarjoukseen, jonka olin sattumalta saanut.

Tällä kertaa ajattelin olevani jo älyttömän fiksu:

Ensimmäisestä uupumuksesta oppineena en todellakaan ollut valmis enää lähtemään mihin tahansa työhön ja tein todella tarkkaa selvitystä siitä, millainen työpaikkani tulisi olemaan, millaiset vaikutusmahdollisuudet minulla siellä olisi ja millaisen tiimin kanssa työskentelisin.

Kaikki kuulosti aivan unelmalta niin työtehtävien kuin työkavereidenkin puolesta, joten paloin halusta hypätä hommiin.

Koska olin myös juuri antanut itselleni intensiivikurssin palautumiseen koin, että olen täysin valmis palaamaan päivätyöhön.

Nyt minulla oli todella hyvät matkaeväät, mieletön matkaseura ja täydellinen matkakohdekin.

Lue myös: Kun uupumuksesta tuleekin sairaus

Kolmas uupumus toden sanoo

Kuinka siis voi olla, että päädyn kolmannen kerran tilanteeseen, jossa tällä kertaa ihan virallisesti potilastiedoissani lukee diagnoosina utmattningssyndrom?

Kuten olen jo aiemmin kertonut, ehdin olla uudessa (juuri niin mahtavassa ja loistavilla työkavereilla varustetussa työssä kuin olin kuvitellutkin) työssäni kaksi kuukautta, kun seinä tuli vastaan ja minun oli pakko ilmoittaa pomolleni, etten vain pysty enää työhöni.

En jaksanut, en pystynyt, en vain osannut. En tuntenut olevani oma itseni, sain ahdistuskohtauksia, olin itkuherkkä ja nukkuminenkaan ei enää onnistunut kunnolla.

Oireet olivat osittain tuttuja edellisestä uupumuksesta, mutta paljon pahempia ja toisaalta kaikessa fyysisyydessään myös hieman erilaisia.

Aivosumu ja konkreettinen tunne uupumisesta ahdistuskohtauksineen olivat todella voimakkaita.

Ajattelin, että sekoan ja en vain pysty työhöni, joten ilmoitin töihin, etten voisi jatkaa ja menin lääkäriin.

Lääkäri diagnosoi tilani ensin vartin tapaamisellamme masennukseksi, mutta en kokenut itseäni masentuneeksi.

Olin kuitenkin liian uupunut ja itkuinen väittelemään hänen kanssaan, sillä meillä ei tuntunut olevan ruotsalaisen lääkärin kanssa yhteistä kieltä puhua näistä asioista.

Onneksi lääkäri määräsi minulle myös verikokeet, sillä niistä paljastui, että kärsin erittäin matalasta ferritiinistä, eli rautavarastoni olivat käytännössä tyhjät (ferritiini 4).

Selvisi, että matalan ferritiinin oireet voivat olla hyvin pitkälle masennuksen kaltaisia ja on ilmeisesti yleistä, että ihmisille, joille riittäisi lääkkeeksi rautakuuri määrätään masennuslääkkeitä, kun ferritiiniä ei suostuta mittaamaan.

Aloin tankata rautaa ja fyysinen oloni alkoi pikkuhiljaa kohentua selkeästi, mutta ei silti kaikin puolin.

Jaksoin yhä paremmin tehdä fyysisiä voimavaroja vaativia, minulle erittäin mieluisia asioita kuten käydä kirjastossa ja ruokakaupassa, mutta ajatus työhön palaamisesta tuntui aivan mahdottomalta ja sai aikaan todella vahvoja ahdistuksen tunteita.

Lopputulemana sain ajan psykologille ja muutaman käyntikerran ja testien jälkeen lopputuloksena oli, että diagnoosina oli utmattningssyndrom.

Ajatus siitä tuntui käsittämättömältä, sillä eihän minulla pitäisi aiemmilla opeillani ja nykyisellä tilanteellani olla mitään syytä sairastua siihen.

Minulla oli ollut loistava työ, sain työpaikaltani mahtavaa tukea ja kun olin ennen seinään juoksemista kertonut töissä pomolleni olostani, olin jopa saanut todella ymmärtäväisen vastaanoton ja muistutuksen siitä, että minun ei tarvitse stressata.

Itseasiassa irtisanouduin työstäni virallisesti vasta kolmen kuukauden jälkeen, sillä esimieheni oli hoitanut tilannetta jatkuvasti niin hyvin, että se olisi voinut olla oppikirjaesimerkki siitä, kuinka täydellinen pomo hoitaa tilanteen.

Sain kannustusta, ymmärrystä, empatiaa ja olisin jopa voinut saada työpaikkani kautta terapeutin apua, joten esimieheni ei olisi voinut hoitaa tilannetta paremmin.

Jos minulla vielä samaan aikaan oli takaraivossani opit palautumisesta, niin mikä oikein meni pieleen?

Tämän pohtiminen raastoi aluksi mieltäni kovasti, kunnes terapeuttini pudotti toisella tapaamisellamme taikasanan: itsemyötätunto.

Lue myös: 6 vinkkiä uupumuksen hoitoon ja ehkäisyyn

Itsemyötätunto

Minulla oli työ, jota saatoin tehdä ilman, että työpaikka vaatii minulta mahdottomuuksia. Minulla oli keinoja, joilla saatoin auttaa itseäni palautumaan mukavasta työstäni.

Mitä minulla sen sijaan ei ollut, oli itsemyötätunto.

Voin syyttää olosuhteita, voin yrittää keksiä loputtomiin keinoja palautua, mutta niin kauan kuin itsemyötätunto ei ole läsnä, päädyn luultavasti yhä uudelleen uuvuttamaan itseni.

Oli todella pysäyttävää tajuta, että olin itse ajanut itseni nykyiseen pisteeseen vaatimalla itseltäni kohtuuttomia ja että pohjimmiltaan se oli ollut jokaisen uupumukseni taustalla.

Kukaan ei ollut koskaan pakottanut minua tekemään niin paljon, niin hyvin ja niin tunnollisesti tai pysymään työssä, joka ei enää tuntunut hyvältä. Olin tehnyt sen kaiken aivan itse.

Kun loppukeväästä aloin saada matalan ferritiinin myötä fyysisiä oireita, en kuunnellut itseäni ja kehoani.

Tajusin nyt, että olin aina ollut siinä huono, mutta en vain ollut osannut nähdä sitä kunnolla aiemmin.

Kun kehoni alkoi osoittaa väsymyksen merkkejä, olisi minun tullut kuunnella sitä, osoittaa sitä kohtaan ymmärrystä ja hyväksyä, että nyt on pakko ottaa iisimmin.

Vasta itsemyötätunnon konseptiin tutustuessani tajusin, että olen tietyissä asioissa itseäni kohtaan todella vaativa ja uskonut, että ensinnäkin on äärimmäisen tärkeää suoriutua työasioista hyvin ja että vain jos itseään piiskaa, pääsee pidemmälle.

Selvisi, että tämä on yleinen ajatustapa itseltään paljon vaativille.

Lue myös: Merkittävin oivallukseni stressini hallintaan

Kun kehoni antoi merkkejä siitä, että nyt pitää hidastaa, olisi minun pitänyt huolehtia erityisen paljon siitä, että annan itselleni tarpeeksi lepoa ja unta, huolehdin tauoista ja ruokavaliosta sekä ylläpidän hyvinvointiani olooni sopivalla liikunnalla.

Kun olin uskoutunut olostani esimiehelleni, oli hän kehottanut minua laskemaan omaa rimaani radikaalisti, mutta en vain kyennyt siihen.

Kun kehoni alkoi osoittaa väsymyksen merkkejä, aloin lusmuilla yhä enemmän juuri niistä palapelin palasista, joilla olin aiemmin rakentanut hyvinvointiani.

Skippasin töissä taukoja ja lounaita, tulin kotiin väsyneenä ja söin mitä sattui enkä halunnut liikkua yhtään. Uupuneen olon tuoma aivosumu sai yhdessä vähäiseksi jääneiden yöunien kanssa aikaan sen, ettei työstä tuntunut tulevan mitään.

Öisin pyörin hereillä miettien, miten voinkin nyt olla niin huono työssäni, miksi ihmeessä en kykene siihen ja tarkastelin kännykältä myyntilukuja ja muuta dataa pitkälle yöhön. Stressasin.

(Itsemyötätunnosta on kirjoitettu paljon ja jos aiheeseen haluaa syventyä, suosittelen Kristin Neffin kirjoja kuten esimerkiksi Self-Compassion: The Proven Power of Being Kind to Yourself.

Suomeksi itsemyötätunnosta ja itsekritiikistä voi lukea Ronnie Grandellin kirjoista Itsemyötätunto ja Irti itsekritiikistä.)

Lue myös: Parhaat kirjat uupumuksesta

Mikä on oikeasti auttanut uupumukseeni

Kolmannesta uupumuksesta toipuminen on ollut raskas prosessi, joka on tuntunut välillä todella epätoivoiselta.

On ollut tuskaista tuntea, että on suorastaan allerginen pelkälle ajatukselle työstä, että aivan kaikki saa aikaan stressiä ja että parantumiselle on annettava sen verran aikaa kuin se ottaa eikä sitä voi nopeuttaa.

Omalla kohdallani meni 1,5 vuotta, että aloin kokea selkeitä parantumisen merkkejä ja nyt, lähes kahta vuotta myöhemmin alan tuntea, että olen monella tapaa parantunut.

Varsinkin kuluva vuosi 2023 on ollut minulle toipumisen kannalta merkittävin ja olen sen aikana löytänyt ilon tehdä asioita nimenomaan tekemisen, ei lopputuloksen vuoksi.

On varmasti vielä paljon asioita, joita en ole uupumuksestani ymmärtänyt, mutta nyt olen siinä pisteessä, että osaan olla täysin kiitollinen kaikista uupumiskokemuksistani, sillä niiden ansiosta olen etsinyt vastauksia ja oppinut ymmärtämään asioita.

“Ehkä epätietoisuus ja hämmennys eivät sittenkään ole aina pahasta. Ilman niitä ei voi etsiä eikä löytää.” toteaa Samuel Salovuori viisaasti kirjassaan Merkityksellisyyden voima – Kirja masennuksesta toipuvalle. 

(Tämä kirja on mielestäni loistava ylipäätään jokaiselle, joka pohtii elämän merkityksellisyyttä, eli ei vain niille, joita masennus koskettaa.)

Koko uupumuksen ajan olen lukenut paljon – osaksi omaksi viihteeksi ja rentoutumiseksi, osaksi vastausten löytämiseksi.

Olen saanut työstää paljon ajatuksiani, mutta myös erityisesti Eckhart Tollen kirjojen lukemisen myötä ymmärrystä siihen, etten ole ajatukseni ja että mieleni voi sanoa mitä vain, mutta se ei tarkoita, että asia on niin.

Olen siis samaan aikaan sekä kaivellut ja jäsennellyt ajatuksiani, mutta myös opetellut päästämään niistä irti.

Viimeisimpänä olen opetellut paljon egoon liittyvää työskentelyä ja se on varmasti aihe, jossa riittää työstettävää pitkäksi aikaa.

Lue myös: Matala ferritiini laittoi olon ja elämän sekaisin

Omasta hyvinvoinnista vastuun ottaminen

Minulle uupumuksen suurimpia oppeja itsemyötätunnon löytämisen ja sisäisen puheen muutoksen lisäksi on ollut nimenomaan vastuun ottaminen itsestäni uudella tavalla.

Tietynlaiset työolosuhteet ja tietynlainen ympäristö voivat edistää uupumusta, mutta viime kädessä minulla itselläni on aina vastuu poistaa itseni sellaisista olosuhteista, jotka eivät ole minulle hyväksi sekä laskea omaa rimaani.

Minulla itselläni on myös vastuu siitä, että kehitän työkaluja, joiden avulla en ole oman mieleni vanki ja osaan olla vaatimatta itseltäni liikoja – käytännössä siis erityisesti tietoisuustaitoja.

Utmattningssyndrom-diagnoosin myötä pääsin terapiaohjelmaan, joka oli tarkoitettu nimenomaan uupumuksen hoitoon.

Terapiassa käytiin läpi aihealueita, joiden miettiminen oli tärkeää paitsi uupumuksesta toipumisessa, mutta myös uusien uupumusten ehkäisyssä.

Yksi tärkeä osa-alue oli omien arvojen miettiminen ja vaikka olin viimeiset pari vuotta tehnyt paljon arvojen kirkastamista, auttoi asian pohtiminen jälleen.

Tajusin, että olin viimeiseen työtehtävääni sitoutuessa sanonut kyllä työlle, joka ei enää vastannut nykyisiä arvojani millään tavalla ja koin sen myötä arvoristiriitaa, joka on yleisesti uupumuksen taustalla.

Kosmetiikka-ala ei enää kiinnostanut minua enkä kokenut sitä itselleni merkityksellisenä, mutta koska olin ollut alalla niin pitkään ja tiesin siitä paljon halusin uskoa, että uudet työtehtävät (ja uusi koulutus) saisivat kadonneen kipinän palaamaan.

Tai no, halusin pakottaa sen kipinän palaamaan.

Viimeisten vuosien aikana olin myös saanut itselleni työskennellessä maistaa vapautta uudella tavalla ja todennut vapauden tunteen olevan minulle se arvoista tärkein.

Tuntuikin siis ahdistavalta olla roolissa, jossa vastasin työni tuloksesta jollekin muulle sekä olla työssä, joka sitoi minut pysymään yhdessä paikassa ja heräämään aamusta toiseen matkustamaan konttorille.

Onkin ollut ihanaa vihdoin kyetä päästämään täysin irti ajatuksesta, että minun pitäisi herättää vanha kipinä henkiin vain kaiken alaan investoimani koulutuksen ja työkokemuksen myötä.

On myös ollut ihanaa vihdoin päästä kiinni siitä, mitä haluan oikeasti tehdä ja miksi sekä käyttää siihen aikaa.

Lue myös: Näin kirjat auttoivat minua toipumaan uupumuksesta

Suurin oppini on kuitenkin ollut se, ettei minun tarvitse olla toipunut, vaan voin nauttia elämästä sellaisena kuin se nyt on.

Ajattelin pitkään, että koska uupumus tuo elämään paljon haasteita, täytyy minun parantua siitä ja että vasta sitten elämä on parempaa.

Keskityin ihan liikaa siihen, mitä en kokenut voivani tehdä.

Toki elämä tuntuu nyt monella tavalla helpommalta, mutta yksi merkittävimpiä uupumuksen tuomia oppeja omalla kohdallani on ollut oppia tekemään asioita itse tekemisen eikä lopputuloksen vuoksi.

Sen oppiminen on ollut oma prosessinsa, mutta nyt jälkikäteen pisteitä toisiinsa yhdistäessä voin nähdä, että se on ollut tärkeimpiä oppeja, joita uupumisprosessi on minulle antanut.

Tein ennen asioita keskittyen nimenomaan lopputulokseen ja siihen, mitä tapahtuisi sitten, kun olisin saanut asian tehtyä.

Halusin olla ihminen, joka on tehnyt niin, en ihminen, joka tekee niin.

Koska olin vaativa itseäni kohtaan, ei lopputulos tietenkään koskaan tuonut riittävää tyydytystä ja keksin aina uusia asioita, joiden uskoin tuovan tyydytyksen sitten, kun olen saavuttanut ne.

Uupumuksen myötä olen kuitenkin löytänyt lisää asioita, joita teen siksi, että nautin itse prosessista ja löytänyt ilon nimenomaan tekemisestä.

Yksi esimerkki tällaisista asioista oli Santiago de Compostelan vaellus, jolle olin aiemmin luullut lähteväni tietääkseni, miltä tuntuu olla tehnyt se, mutta jonka aikana opin, että vaelluksessa tärkeintä on juuri se päivittäinen matka eikä lopputulos.

Asioiden keskeneräisyyskään ei näiden uusien oivallusten myötä haittaa enää kuten ennen.

Nyt tuntuu, että elämä on ihana matka ja haluan nauttia siitä.

Lue myös: Tämän vuoksi päädyin Torreviejaan

Mitä uupumus on opettanut teille?