Kerroin vähän aikaa sitten, että allekirjoitin ennen Thaimaahan lähtöä kustannussopimuksen ja että olen työstänyt tämän vuoden ajan kirjaa. Sainkin pyyntojä kertoa aiheesta lisää ja vaikka en ihan vielä voikaan paljastaa, mistä kirja kertoo ja koska se tulee ulos, niin ainakin voin kertoa tarinan siitä, kuinka kustannussopimus syntyi. Homma ei nimittäin lähtenyt siitä, että kustantaja olisi ottanut minuun yhteyttä ja kertonut, että voisin tehdä tästä heidän miettimästään aiheesta heille kirjan.
Tosiasiassa kaikki lähti siitä, että minulla oli töissä mahdollisesti jopa urani suoraan sanottuna paskin eleleven-päivä. Erään suomalaisen yrityksen edustaja oli ottanut toimitusjohtajaamme yhteyttä ja halunnut sopia tapaamisesta. Koska olen yrityksemme Suomen maapäällikkö, oli tietysti hyvin olennaista, että olen itsekin paikalla tapaamisessa, joka koskee yritykseni asioita.
Tunsin yrityksen edustajan jollain tapaa, sillä tiemme olivat joitakin vuosia sitten menneet ristiin eräässä työpaikassa ja olin jopa ollut hetkellisesti osa hänen tiimiään. Henkilö ei kuitenkaan muistanut tätä, mikä oli minulle tietysti ihan okei. Roolini ei ollut silloin merkittävä ja hänellä oli meneillään kiireinen elämänvaihe. Yhteistyöstä kiinnostunut edustaja oli minusta tärkeää tavata, vaikka etukäteen mietin, että jostain syystä minulla on sellainen muistikuva, ettei hän saa minulle aikaan mukavaa oloa. Se, millaisen fiiliksen hän minulle palaverissamme saikin aikaan ei sitten kuitenkaan enää tuntunut minusta olevan yhtään okei.
Kun puhutaan kosmetiikka-alasta, tunnen olevani kala vedessä. Tiedän, mitä Suomessa tapahtuu ja tunnen yritykseni – olenhan sentään vastannut sen lanseerauksesta Suomeen. Jostain syystä tuo henkilö onnistui olemuksellaan samaan minulle palaverin aikana tunteen siitä, että olen maailman pienin ja mitättömin tyyppi ja minun pitäisi olla paikalla korkeintaan kuunteluoppilaana aikuisten tehdessä töitä. En tiedä kuinka hän sen teki eikä minulla ole koskaan ennen ollut sellaista fiilistä, mutta tuossa palaverissa minulla oli sellainen olo, kuin olisin alaikäinen työharjoittelija, joka kelpaisi suurinpiirtein lähinnä tarjoilemaan kahvia. Jos joku on joskus tavannut ihmisen, jolla on kyky saada toisille aikaan kurja olo ilman, että muut paikalla olevat edes huomaavat sitä, niin tämä ihminen oli juuri sellainen.
Hän ei väheksynyt minua suoraan, mutta sai minulle rivien välistä jostain syystä ihan suunnattoman ärsyyntyneen olon. Itseasiassa minua alkoi toisaalta jopa ärsyttää enemmän se, että hänen sanansa ja käytöksensä saivat minulle aikaan sellaisen olon. Onko minulla oikeasti niin suuri ego, että hänen sanansa loukkasivat minua siksi? En tiennyt, tuliko minulle ärsyyntyneempi olo hänen käytöksestään minua kohtaan vai siitä, että olin niin pikkumainen, että annoin sen vaivata minua.
Menin palaverin jälkeen kotiin sekavin tuntein miettien edelleen, olinko itseäni täynnä oleva kusipää, jonka ylisuurta egoa nyt vain oli loukattu, vai oliko tapaamani henkilö yksinkertaisesti vain tarkoituksella ilkeä. Kollegani oli vahvistanut minulle jälkimmäisen ajatuksen olevan todenmukaisempi, mutta en saanut karkotettua ajatuksia päästäni. Kaadoin itselleni lasin viiniä, valitin miehelleni paskasta palaverista ja ikävästä ihmiskohtaamisesta hautautuen sohvan nurkkaan märehtimään asiaa.
Tiedostin, että muistaisin päivän tuoman fiiliksen varmasti lopun elämääni ja ajatus ärsytti minua entistä enemmän. Miksi olin antanut niin ikävän ja minulle yhdentekevän ihmisen kanssa sattuneen hetkellisen kohtaamisen saada minulle aikaan niin kurjan olon ja ja pilata fiilikseni? Totuushan on, että emme välttämättä muista, mitä muut ihmiset meille tekevät, vaan millaisen olon he meille saavat aikaan ja tämän kurjan olon assosioisin varmasti lopun elämääni tuohon ihmiseen.
Sitten alkoi se kliseinen osuus. Päätin, että voin muistaa päivän jatkossakin ihan vain paskana päivänä tai jostain muusta jos vain teen jotain erityistä. Mietin, mitä olen aina halunnut tehdä ja mieleeni ensimmäisenä juolahtanut ajatus oli, että julkaista kirjan. Se oli ollut minulle haave varmasti siitä lähtien, kun viisivuotiaana opin kirjoittamaan. Minulla ei ollut valmista käsikirjoitusta eikä sitä yhdessä illassa luotaisikaan, mutta mitäs jos tänään vihdoin tekisin asian eteen jotain?
Sillä kiukkuisena hetkenä mieleeni tuli vihdoin erittäin kirkas ajatus siitä, mistä haluaisin kirjoittaa kirjan. Se tuntui sillä hetkellä suorastaan itsestäänselvyydeltä, mikä oli jopa hieman hassua, koska olin vuosia miettinyt, mistä aiheesta voisin kirjan kirjoittaa.
Koska en kuitenkaan voisi kirjoittaa kirjaa yhdessä illassa, voisin sentään summata ideani, lähettää sen kustantajille ja jäädä odottamaan, olisiko joku kiinnostunut siitä. Saisin varmasti kielteisiä vastauksia, odottaisin muutaman kuukauden lisää ja saisin vielä lisää kielteisiä vastauksia tai ainakin pyynnön, että lähettäisin edes luonnoksen kirjasta. Viinilasini tyhjennyttyä päätin silti, että tämän päivän kiukku on pakko kääntää joksikin tuotteliaaksi jutuksi ja aloin kirjoittaa sähköpostia.
Tietenkään en lähettänyt sitä vain yhdelle kustantamolle. Olisihan aikamoista tuuripeliä, jos minulla ei edes olisi käsikirjoitusta ja juuri se yksi ja ainoa kustantamo kiinnostuisi ajatuksesta. Lähetin mailini muutamaan kustantamoon, sain parista heti automaattisen vastauksen, että palaillaan jos jaksetaan ja jäin miettimään, kuulisinko takaisin mistään kustantamosta. En varmaan ainakaan siitä kustantamolta, jolle yhteydenottomailit lähetettiin suoraan jollekin miehelle. Se nyt ei ainakaan tajua tätä aihetta.
Kun kymmentä tuntia myöhemmin avasin sähköpostini, oli yllätykseni suuri. Olin saanut viestiini heti aamulla vastauksen WSOY:lta juurikin siltä mieheltä, jonka nimen kohdalla olin edellisenä iltana ollut varma, ettei ehdotukseni koskaan lähtisi eteenpäin. Mies kertoi välittävänsä viestini eteenpäin kollegalleen, joka palasi minulle jo parissa päivässä ja jonka kanssa aloin lyödä lukkoon kirjaani liittyviä yksityiskohtia. Tuntui ihan uskomattomalta, että ehdotukseni kirjaideasta sai näin hyvän vastaanoton!
Jälkikäteen pidän edelleen tuota palaverin yhteydessä kohtaamani tyyppiä melkoisen epämukavuuden tunteen aikaansaavana ihmisenä, jonka kanssa en mielelläni enää eksyisi samaan tilaan ellei yrityksen edun nimissä ole pakko. Luojan kiitos, ei ole ollut. Toisaalta olen kuitenkin aivan uskomattoman kiitollinen tuosta kohtaamisestamme, sillä se sai minut niin ärstyyneeksi, että inspiroiduin tavoittelemaan suurta unelmaani ja ihan oikeasti tein vihdoin asian eteen jotain enkä vain odottanut kotona, että joku joskus tulisi tarjoamaan minulle kirjadiiliä tai päättänyt, että kirjoitan kirjan ensin ja tarjoan käsikirjoitusta vasta sitten jollekin.
Ehkä se tosiaan on niin, että ne kenkuimmatkin ihmiset on lähetetty elämäämme tarkoituksella?
Oletteko te törmänneet ikäviin ihmisiin, joiden kohtaamisesta olette loppujen lopuksi kuitenkin olleet kiitollisia?
Lue myös:
Suuria uutisia: allekirjoitin kustannussopimuksen!
”Lähdin Thaimaahan löytääkseni henkisen rauhan” ja muita kliseitä
Kirjani Täydellinen iho – opas korealaiseen ihonhoitoon on nyt kaupoissa!
Olen törmännyt ilkeisiin tyyppeihin, mutta en osaa olla siitä kiitollinen. Voi miettiä, mitä tuollainen ajattelee ja miksi on tuollainen, mutta on vaikea tajuta sitä. Ilkeillä on yleensä aina joitain suuria ongelmia, joita he yrittää peitellä. Jos ei muuta, niin mielenterveysongelmia.
Minä törmään livenä harvoin ilkeisiin ihmisiin, mutta netissä kyllä sitäkin helpommin työni vuoksi. Silloin tulee kyllä aina miettineeksi, että onko ihmisellä oikeasti niin paha olla hetkellisesti ja purkaa sitä nettiin ikävillä sanoilla vai onko tyyppi sellainen livenäkin. :/
Suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan Idiootit ympärilläni -kirjan. Auttaa hauskalla tavalla ymmärtämään miksi jotkut ovat sellaisia kuin ovat.
Joo, tuo onkin pitkään ollut lukulistallani! Pitäisi vihdoin saada luettua. 🙂
Olin työtiimissä, jossa olin yhdelle ihmiselle ilmaa. Hän ei huomioinut minua ja kun pyysin auttamaaan, hän oli kuin ei kuulisikaan. Mutta heti perään hän pyysi jotain toista auttamaan juuri siinä asiassa, jota pyysin!
Vaikka asiasta on jo vuosia en ole unohtanut. Muistan sen miltä minusta silloin tuntui.
Jotenkin se tunne tosiaan jää aika vahvana mieleen. :/
Hieno tarina, onnittelut sopimuksesta. Odotan mielenkiinnolla kirjaa, koska tiedän tuon ihmistyypin. Mulla oli pitkään tällainen esimies.
Kiitos! 🙂 Kirja itsessään ei siis liity tällaisten ihmistyyppien käsittelyyn, sillä se on minulle (luoja kiitos) täysin uutta, mutta kohtaaminen ravitseli sen verran, että paha päivä oli pakko kääntää paremmaksi. 🙂
Tunnistan myös kyseisen ihmistyypin, vieläkin muistan sen epämiellyttävän tunteen, jonka kyseinen ihminen sai halveksuvalla katseellaan ja minulle puhuessaan aikaan. Ja sama tunne tulee joka kerta. Jos jotain hyvää kohtaamisissa on, niin se että on oppinut puolustamaan itseä ja lisäämään itsekunnioitusta. Huono puoli on siinä, että kyseessä on poikaystävän läheinen kaveri, joten tapaamisilta ei voi tulevaisuudessa välttyä, voi vaan toivoa että yhteinen sävel löytyy joskus. 😀 Hienoa kuulla, että olet sisuuntunut epämiellyttävästä kokemuksesta ja saanut aikaan jotain itsellesi tärkeää! 🙂
-J
Voi ei, kuinka ärsyttävää tietää, että joutuu kohtaamaan sellaista ihmistä väkisinkin joskus! :/ Toivottavasti tyyppi muuttuu siedettävämmäksi ja yhteinen sävel löytyy.
https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/tunnistatko-herruustekniikat-vaaranlainen-vallankaytto-pyrkii-alentamaan-ja-noyryyttamaan
Kiitos linkistä! 🙂
En ole onneksi enää vuosiin joutunut tekemään töitä näiden tapausten kanssa, mutta tunnistan ihmistyypin! Viimeisimmän tapauksen kohdalla tosin opin myöhemmin yhteisen ystävän kautta, että suurin osa ilkeilystä oli mitä ilmeisimmin seurausta ylipäätään varsin vajavaisista, esikoululaisen tasolle jääneistä sosiaalisista taidoista: hän kun ei ilmeisesti osaa olla rennon mukavaa seuraa edes niille ihmisille, joista hän todella pitää ja joiden kanssa hän viettäisi mielellään enemmänkin aikaa.
Voin hyvin kuvitella, miten osa tällaisista ankeuttajista porskuttaa menemään täysin tietoisina käyttäytymisensä vaikutuksista muihin ihmisiin, pitäen muiden ”ruotuun laittamista” omaan erinomaisuuteensa liittyvänä perusoikeutena. Osa on kuitenkin rehellisesti aivan kuistilla siitä, miten ihmisten kanssa ollaan, eletään ja työskennellään – aivan kuin kommunikointitaidot olisivat jotain salatiedettä, jota ei voi opiskella ja kehittää siinä missä muitakin taitoja.
Uskon, että moni tällaisista myös pääsee työelämässä eteenpäin juuri sillä omalla röyhkeydellään, mikä on tietysti ärsyttävää. Kukaan ei ehkä jaksa laittaa vastaan, kun helpointa vain antaa tyypin tehdä ja jos on aikaansaavaa laatua, niin tulokset sitten kompensoivat hommaa.
Olen muutaman kerran kohdannut ilkeitä ihmisiä tai ilkeitä tekoja. Hyvin mieleen on jäänyt tapaus, jossa työkaveri valehteli minun pyytäneen A, vaikka olin pyytänyt B. Olin aivan pöyristynyt tällaisesta suoranaisesta valheesta. No, minulla on kirjalliset todisteet sähköpostissani, joten se siitä. Henkilö on jotenkin vinksallaan: hän tietää mikä on oikein, hän tietää mitä kannattaa tehdä. Rokotuksia nyt ei ainakaan kannata ottaa ja hoitajat on hutsuja (olen sairaalassa töissä). Hoitajalausunto kävi ilmi siitä, että meillä on järjestelmä nimeltä hoitajakutsu ja tämä henkilö kutsuu järjestelmää nimellä hutsukutsu. Jossain vaiheessa sanoin pomolle, että kieltäydyn tekemästä tämän ihmisen kanssa töitä, hoida itse. Onneksi henkilö ei ole meillä enää töissä.
Toinen tapaus on nyt pinnalla, sillä toinen osapuoli levittää tapauksesta valheita. Äitiäni puri koira 2.5 vuotta sitten. Kädestä lähti aika iso pala pois ja se jouduttiin korjaamaan ihosiirteellä. Omistaja maksoi hoitokulut ja korvaukset vakuutuksestaan, mutta koiralle ei tehty mitään. Sillä ei käytetä edes kuonokoppaa, vaikka ei tämä ensimmäinen kerta ollut, kun koira kävi kiinni ihmiseen. Pahin kuitenkin. Luulimme asian olleen loppuun käsitelty, mutta mitä vielä. 2, 5 vuodessa tarina on muuttunut niin, että tämä koiran purema olikin äitini syytä! Ymmärrän miksi toinen osapuoli sanoo näin: on helpompaa kääntää tapahtuma toisen syyksi, kuin ottaa itse tapahtuneesta vastuu ja lopettaa koira. En usko, että omistaja tietoisesti on ilkeä, hän vaan kieltää tapahtuneen ja varmaan itsekin uskoo tarinaansa, miksi hän sitä muuten muille huutelisi. Harmillista, että tässä on aika voimaton olo, kun tällaisia juttuja levitellään. Tapaus on psykologisesti mielenkiintoinen, mutta käytännössä osalliselle eli äidille (ja minullekin) erittäin inhottava ja muiden ihmisten kannalta vaarallinen. Jos äidin käsivarren sijasta koiran suussa olisikin ollut lapsen pää, olisi ollut lohileipää tarjolla 🙁
Osaan itse olla hyvin ilkeä ja iskeä vyön alle, mutta käytän tätä taitoani erittäin harkiten ja tietoisesti. Pyrin yleensä kohtelemaan ihmisiä kuten toivoisin itseäni kohtaan käyttäydyttävän eli oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti, mutta noin kerran viidessä vuodessa vaan kiehuu yli ja sitten paska lentää. En ole ylpeä siitä, että itsehillintäni joskus pettää, mutta ymmärrän, että se on ihmiselle ihan normaalia.
Apua, mitä tyyppejä kyllä tullut vastaan! :/
Jos kirja käsittelee hieman me too -henkisesti naisen asemaa businesmaailmassa ja naisjohtajuutta niin
Toivon, että minulla olisi aiheesta niin paljon viisasta sanottavaa, että siitä riittäisi kirjaksi asti, mutta harmikseni ei. Sen verran voin siis paljastaa, että ei mene tälle alueelle. 🙂
Just tällasia ihmistyyppejä välillä kohtaa. Ehkä se on vallankäyttöä. Olen vielä aika nuori ja aiemmin en ole hoksannut, että jotkut ihmiset käyttäytyvät noin jostain syystä ja vika ei ole minussa. Huonommuuden tunteet tulivat pintaan ja tunsin olevani vain idiootti ja jotenkin se toinen henkilö sai vakuuttavasti luotua kuvan että hän on oikeassa ja minä mitätön. Sanat tulivat juurikin rivien välistä. En mitenkään osannut tai tajunnut puolustautua. Vanhetessa oppii ja nykyisin osaan jo tunnistaa tällaiset ihmiset enkä anna heidän lyödä minua maahan, se on vaan heidän taktiikkaa eikä tee heistä päteviä. 😀 yleensä kohtelu tuntuu myös kohdistuvan vain tiettyihin ihmisiin. Ehkä se mitätöijä sitten näkee jotkut uhkana ja siksi pitää ottaa tuollainen käytösmalli.
Aivan mahtavaa että tällaisen tapauksen johdosta tapahtuikin hyvää! Tunnen voitonriemua sitä ilkeää ihmistä kohtaan. 😀 maltan tuskin odottaa kirjaa!
Hahha, minäkin kyllä tunnen ja aika kovastikin! 😀
Jos omassa itseluottamuksessa on yksikin pehmeä kohta, tuollainen ihminen osuu kyllä juuri siihen. Minulle tulee helposti sellainen ”oikeassahan tuo on, olen ihan uuno” -olo, jos joku kohtelee alentavasti silloin, kun olen itsekin lähtökohtaisesti epävarma itsestäni.
Onneksi on myös asioita, joissa oikeasti tiedän olevani hyvä. Näissä asioissa itseluottamustani ei ole helppo horjuttaa, enkä anna toisen mennä ihon alle. Pystyn silloin sivuuttamaan toisen ihmisen huonon käytöksen sillä, että pidän häntä yksinkertaisesti ylimielisenä idioottina. 😀
Olen luonteeltani sellainen, että reagoin voimakkaasti tilanteisiin, joissa koen vähääkään epäoikeudenmukaisuutta. Tällainen tilanne on esim. se, kun joku ei saa ansaitsemaansa kunnioitusta toisilta ihmisiltä. Siitä tulee todella kauhea olo, alan aivan kiehua sisäisesti. Ulospäin pyrin tietysti olemaan rauhallinen, koska sillä tavoin saavuttaa paremmin asioita kuin rähjäämällä. Ja tosiaan silloin kun tunnen itseni ja taitoni tietyssä asiassa, en anna toisen huonon kohtelun vaikuttaa tunteisiini. Mutta jos olen valmiiksi epävarma jostain, niin silloin on kyllä tosi vaikea kerätä sitä itseluottamusta sen jälkeen, kun joku on lytännyt täysin.
Onneksi ei ole hirveän montaa kertaa tällaista alentavasti puhuvaa ihmistä tullut vastaan, mutta olen niistä muutamista oppinut sen verran että nykyään osaan paremmin pitää puoleni ja ylpeyteni kun siihen on aihetta. En siis etsi vikaa itsestäni näissä tilanteissa, vaan pystyn sivuuttamaan ne toisen idiotismina tai tarvittaessa jopa puolustamaan itseäni ääneen.
Eli jotain hyvää on näistä ikävistä kohtaamisista seurannut, nimittäin itsetutkiskelua ja taitoja itseluottamuksen vahvistamiseen. 🙂
Vielä kun oppisi olemaan itsevarmempi niissäkin asioissa, joissa ei ole kovin hyvä. Eikä ottaisi itseensä, jos joku käyttäytyy huonosti. Koska ei kenenkään tarvitse sietää alentavaa kohtelua missään tilanteessa! Toista pitää silti aina arvostaa ihmisenä, vaikkei hän olisikaan samalla tasolla esim. ammatillisesti. Ja varsinkin kun tehdään yhteistyötä, niin puhalletaan yhteen hiileen ja pyritään hyödyntämään kaikkien vahvuudet, ei se ole mikään kilpailutilanne. Jos ei tätä tajua, niin on kyllä paljon opittavaa työelämästä ja ihmisten kanssa toimimisesta yleensäkin.
Kiitos pohdiskelevasta kommentista, todella kiinnostavia ajatuksia aiheesta! 🙂
Minua alkaa enemmän (tämän kokemuksen perusteella ainakin) ärsyttämään se, että annan asian vaivata mieltäni. Tiedän samaan aikaan, että tyyppi on itse väärässä, mutta ärsyttää vaan niin valtavasti, etten osaa vain antaa asian olla mielessäni ja vatvon sitä.
Tunnistan tilanteen! Kyse on kuitenkin tyypistä, joka vain vieraili (työ)elämässäsi. Joillain työpaikoilla noita on useampi! Tyypin tunnistaminen kertoo myös siitä, että olet aika vastaanottavainen.
Kannattaa tosiaan tehdä töitä niiden unelmien eteen ja hienoa, että unelmasi toteutui!