Olen jo pitkään tiennyt, että viihdyn parhaiten yksin. Minulla on ystäviä ja kavereita, mutta jos saan valita, on minusta kaikkein ihaninta olla omassa rauhassa. Aina välillä on tietysti mukavaa kuulla muiden kuulumisia ja istua rauhassa kahvikupin ääreen vaihtamaan ajatuksia, mutta eniten nautin silti siitä, että saan olla itsekseni.
Olen puhunut tästä tuttujeni kesken usein ja he ymmärtävät minua, vaikka naureskelevatkin asialle. Minulla on monia tuttuja, joille lomamatkan kohokohta ja ylipäätään jopa tarkoitus on tutustua uusiin ihmisiin, viettää heidän kanssaan aikaa ja jopa luoda ystävyyssuhteita. Minulle parasta lomalle lähtemisessä on se, ettei minun tarvitse olla tekemisissä kenenkään kanssa ja saan olla ilman ruokakaupan kassaa ja ravintolan tarjoilijaa suurempaa sosiaalista kanssakäymistä. Tämä on itseasiassa minulle juuri se juttu, jota lomamatkoilla olen odottanut ihan kaikkein eniten.
Tiedän, että jotkut pyörittelevät tälle silmiään ja ajattelevat, että olenpa typerä matkustelija kun jätän hyödyntämättä loistavan tilaisuuden tutustua paikalliseen tai johonkin muuhun kulttuuriin sen tuntevien ihmisten kautta, mutta en varsinaisesti välitä, mitä muut ajattelevat. Jos lähden lomalle, haluan myös tuntea olevani lomalla ja minulle loma tarkoittaa omaa aikaa. Jokaisella meillä saa olla oma ajatus siitä, millainen on hyvä loma.
Kun viime syksynä lähdin yksin Etelä-Koreaan kahdeksi viikoksi en ollut varma, kummasta olin enemmän innoissani: siitä, että pääsin kosmetiikan paratiisiin vai siitä, että saisin olla kaksi viikkoa ihan yksin (tai ainakin niin yksin, kun miljoonakaupungissa nyt voi olla). En vieläkään tiedä, kumpi oli parempi juttu.
Yksi Tukholmassa asumisen parhaita puolia onkin, että se antaa loistavan tekosyyn olla epäsosiaalinen. Käyn Suomessa todella, todella harvoin ja silloinkin yleensä vain pikavisiitillä vain jonkun tietyn asian vuoksi, joten ihmisten treffailulle ei jää liiemmin aikaa. Suomessa asuessani tunsin usein huonoa omaatuntoa siitä, etten nähnyt tuttujani useammin ja viettänyt heidän kanssaan enemmän aikaa. Päivän päätteeksi oli kuitenkin vain niin ihanaa saada mennä omaan kotiin ja olla rauhassa.
Kännykkä on lähes aina mukanani, mutta silti se näyttää lähes poikkeuksetta tältä:
Toistakymmentätuhatta lukematonta sähköpostia, kymmeniä lukemattomia viestejä niin kännykässä kuin eri sovelluksissakin ja vastaamattomia puheluja. Tiedän olevani hieman lapsellinen, mutta suosikkiratkaisuni on olla kuin viestejä ei olisikaan olemassa. Minulla menisi päivittäin tunteja, jos vastaisin kaikkiin sähköposteihin ja sosiaalisen median viesteihin, joita saan eikä vuorokaudessani edes ole niitä lisätunteja, joita viestien hoitaminen vaatisi.
Tiedostan, että viestien ignooraaminen tarkoittaa välillä myös sitä, että minulta jää väliin kivoja juttuja ja että se ärsyttää ihmisiä. Olen missannut muutamia ainutlaatuisia juttuja siksi, että en ole avannut joltain uudelta kontaktilta tullutta viestiä. Usein ajattelen, että avaan sen sitten myöhemmin, mutta viesti unohtuu sen hautautuessa uusien joukkoon. Tykkään, että kännykkäni mahdollistaa monia käteviä asioita, mutta en jaksa, että se tarkoittaa myös, että minä olen kokoajan tavoitettavissa. Sori tutut. Älkää silti jättäkö olematta yhteydessä, mutta älkää ihmetelkö, miksi en joskus vastaa kovin nopeasti.
Muutin Tukholmaan pysyvästi 3,5 vuotta sitten, mutta lakkasin reissaamasta Suomeen, kun valmistuin estenomiksi kaksi vuotta sitten. Erityisesti siitä lähtien kaikki ovat aina kyselleet, että kuinka olen sopeutunut Tukholmaan ja olenko löytänyt sieltä mukavan kaveripiirin. Juttuhan on kuitenkin niin, että minusta Tukholmassa asumisessa on juuri parasta se, ettei minulla ole siellä kaveripiiriä, vaan saan hyvillä mielin olla oma epäsosiaalinen itseni. Minun ei tarvitse potea Tukholmassa asuessani huonoa omaatuntoa siitä, etten näe Suomessa asuvia ystäviäni, sillä eri maassa asuminen antaa siihen hyväksyttävän selityksen. Kahville ei noin vain voisikaan mennä.
Minulla on Tukholmassa kavereita, joita voin nähdä ja joiden seurassa on mukavaa olla ja vaihtaa ajatuksia, mutta olen pysynyt näiden ihmisten kanssa sen verran etäisenä, ettei kukaan ihmettele, vaikka minusta ei kuuluisi kuukausiin. Olen jättänyt väliin Facebookin kautta helpostikin onnistuvat suomalaisten treffailut ja tutustumiset, sekä muutenkin pysynyt etäällä paikallisista ihmisistä, sillä viihdyn parhaiten itsekseni.
Olemme olleet Thaimaassa kohta puoli vuotta ja tiedän, että kun palaan kotiin Tukholmaan, kysyvät erityisesti työkaverini, että sainko Thaimaassa uusia ystäviä. Minulle tässä puolessa vuodessa on kuitenkin ollut parasta se, että olen ihan oikeasti saanut kunnolla olla ”eristyksissä” jopa ilman sitä päivittäistä työkavereiden seuraa ja tyytyä kommunikoimaan heidänkin kanssaan vain chatin välityksellä.
Uudet tuttuni nauravat usein kun oppivat tuntemaan minua paremmin ja heille selviää, että viihdyn parhaiten yksin enkä nauti liiemmin muiden seurasta. Kun olen seurassa, puhun paljon, olen avoin enkä kuulemma ole tippaakaan epäsosiaalinen. Se, mitä epäsosiaalisuudestani sanon on kuulemma täydessä ristiriidassa sen kanssa, mitä ihmisten seurassa näytän ulospäin. Ehkä se johtuu siitä, että en varsinaisesti ahdistu tai kärsi muiden seurassa, mutta jos kuitenkin saan valita, jätän muiden seuran mielummin väliin. Ajatus muiden seurasta ahdistaa minua etukäteen hieman, sillä olisin sen ajan niin paljon mielummin yksin.
Mietin ennen Etelä-Korean reissuani, olisiko kaksi viikkoa liian pitkä aika olla ilman seuraa. Tukholmalaisessa arjessani olen paljon itsekseni mieheni kiireisen työtahdin myötä, mutta näen häntä silti ja vietämme yhdessä aikaa, eli ei minun voi missään tapauksessa sanoa olevan tavallisesti täysin yksin. Vaikka työrytmimme menevätkin usein aika ristiin muusikon iltapainotteisen työn vuoksi ja saan kotona paljon omaa aikaa, on minulla kuitenkin joku, jolle voin aina jakaa ajatuksiani silloin kun sitä tarvitsen. Toisaalta koen, että on minulla kyllä muutenkin, sillä se, etten näe läheisiäni ei tarkoita, etteikö jollekin voisi soittaa tai laittaa viestiä jos oikein siltä tuntuu.
Tunsin jopa hieman huonoa omaatuntoa kun palasin Etelä-Koreasta, sillä mietin mielessäni, että olisin voinut pysyä omassa rauhassani vielä pidempäänkin. Luojan kiitos mieheni tuntee minut hyvin eikä hänelle ollut ongelma, vaikka en laittanutkaan lomakuulumisiani hänelle kuin pari kertaa noiden viikkojen aikana. Oli vain niin ihanaa olla omassa rauhassa ja mennä täysin omilla ehdoilla.
Thaimaahan lähdin ristiriitaisilla fiiliksillä. Oli mahtavaa saada ottaa ihmisiin etäisyyttä puoleksi vuodeksi, mutta tulisinko lopulta yksinäiseksi? Olin myös tottunut, että saan olla kotona paljon yksin mieheni työrytmin vuoksi, mutta entäs nyt, kun tekisimme molemmat hommia samasta asunnosta. Voisiko jatkuva yhdessäolo kiristää pinnaa?
Lopputulos on ollut, että en ole todellakaan tuntenut oloani yksinäiseksi. En missään vaiheessa kaivannut uusia sosiaalisia kontakteja tai ihmisiä ympärilleni. En ole tyyppiä, joka tykkäisi käydä esimerkiksi ostoksilla muiden kanssa. En kaipaa makutuomaria vaatekaupoille, sillä ostan vaatteita, joissa minulla itselläni on hyvä olla ja on se ja sama, mitä muut niistä ajattelevat. Minua ei itseäni myöskään kiinnosta olla kenenkään makutuomarina. Mitä se minulle kuuluu, millaisia vaatteita muut haluavat pitää, eihän niiden minun silmääni kuulu miellyttää. Muutenkin tykkään kierrellä ja tutkia kaikkea omassa rauhassa.
Syöminen on kuitenkin hauskempaa muiden kanssa, sillä uusien ruokien kokeileminen on kivempaa yhdessä ja ruuan äärellä on mukavaa käydä keskusteluja. Samoin nähtävyyksiä on mukavaa katsella yhdessä, koska tuntuu, että sitten on kokenut jotain jonkun kanssa ja siitä voi jälkikäteen puhua. Näitä molempia olen tehnyt mieheni kanssa eikä jatkuva yhdessäolo ole onneksi saanut meitä sekoamaan. Puuhailemme kotona paljon omiamme hiljaisuuden vallitessa ja käymme sitten yhdessä syömässä ja nähtävyyksillä. Muuten vetäydyn omaan seuraani lähtemällä ulos kaupungille.
Mitä minä sitten teen ollessani yksin? Tykkään katsoa dokumentteja, lukea, kierrellä kaupungilla, katsoa välillä vähän jotain viihdehömppääkin, blogata ja tehdä muita työjuttuja. En edes tiedä, mihin saan kaiken ajan katoamaan, mutta ei minulla koskaan ole tylsää tai yksinäistä.
Joskus mietinkin, onko kyse sittenkin vain siitä, että olen itsekäs enkä niinkään epäsosiaalinen. Ehkä se on sittenkin sitä. Itsekkyyttähän se tavallaan on, että en ole kiinnostunut jakamaan aikaani muiden kanssa ja että nautin, kun saan mennä omalla aikataululla ja omien halujeni mukaan.
Olen alkanut vierastaa sanoja kuten ”introvertti”, sillä vaikka itsensä luokittelu niiden alle saattaakin auttaa monia löytämään vastauksen kysymykseen ”miksi olen juuri tällainen” ja sen myötä ehkä helpottamaan elämää, tuntuu silti, että sanoja käytetään ihan liian usein vain perustelemassa muille sitä, miksi itse on tietynlainen. Siinä mielessä minulla on ikävä aikaa, kun tiettyjä juttuja käsiteltiin yksilön omina luonteenpiirteinä eikä jokaista ihmistä tarvinnut kategorisoida johonkin tiettyyn ihmisryhmään juuri siksi, että hänessä on tiettyjä piirteitä.
Löydän itsestäni introvertin piirteet ja esimerkiksi muiden seurassa oleminen vie helposti voimani. En kuitenkaan jaksaisi kutsua itseäni introvertiksi ja selitellä sillä muille syytä yksin viihtymiselleni. Olen mielelläni vain Virve, jolla on tällainen luonne.
Vaikka olenkin mielelläni ilman muiden seuraa, en tietenkään ole täysin yksin. Puran paljon ajatuksiani sekä kokemiani ja näkemiäni asioita tänne blogiin ja Instagram Stories -klippeihin. Tuntuu siis, että saan edelleen tehdä asioita omilla ehdoillani ja omassa rauhassani, mutta pääsen jakamaan niitä muiden kanssa. Ilman näitä kanavia ja niiden kautta saatua vuorovaikutusta ajattelisin asioista varmasti toisella tavalla. En siis voi oikeastaan sanoa olevani epäsosiaalinen, sillä minulla on selvästi tarve saada purkaa näkemiäni ja kokemiani asioita muille. Taidan siis vain olla hyvin itsekäs, mitä ajankäyttöön tulee.
Juuri nyt tässä elämäntilanteessa tuntuu kuitenkin ihanalta saada olla mahdollisimman paljon omassa rauhassa ja elää oman aikataulun, omien mielitekojen ja oman tahdon mukaisesti.
(Tiedostan, että voin tietysti olla onnellinen tilanteen ollessa näin päin, sillä koen saavani riittävästi sosiaalista kanssakäymistä. On kuitenkin olemassa paljon ihmisiä, jotka kaipaisivat lisää kanssakäymistä muiden kanssa, mutta se ei syystä tai toisesta onnistu. Uskon, että yksinäisyyden tunne on tietysti huomattavasti kamalampaa kuin liiallisen sosiaalisen kanssakäymisen aikaansaama rasitus ja toivon, ettei kukaan käsittele tekstiäni niin, että se tulkittaisiin minkäänlaisena kannanottona oikeaan yksinäisyyteen, sillä siitä minulla ei ole kokemusta ja tämä teksti käsittelee vain omia ajatuksiani siitä, kuinka vapaaehtoisesti minimoin sosiaalista kanssakäymistäni.)
Vietättekö te mielummin aikaa yksin vai muiden seurassa?
Kirjani Täydellinen iho – opas korealaiseen ihonhoitoon on nyt kaupoissa!
Tänks Virve,
Nyt minun ei tarvitse jatkossa kömpelösti yrittää selittää
kerta toisensa jälkeen kuinka erinomaisesti viihdyn omissa oloissani,
vaikka vaikutan muuten sosiaaliselta.
Yleensä valitettavasti vastapuoli pahastuu ja uskoo, että en pidä hänestä/heistä.
Jatkossa linkkaan vain tämän postauksen eteenpäin. 😀
Vielä kerran: Uuuh niin siistiä, iso kiitos!
Ihana kuulla, että myös muut ovat samanlaisia ”pakon edessä sosiaalisia”, mutta silti mieluiten oman seuransa valitsevia, vaikka vastapuolen seurassa ei mitään vikaa olisikaan. 🙂
Itse en myöskään pidä sanasta introvertti, se on jotenkin liian luokitteleva ja monet mieltää sanan negatiiviseksi. Minä tarvitsen myös omaa aikaa, olen tyytyväinen jos saan olla rauhassa itsekseni mutta toisaalta aina välillä kaipaan kaverien seuraa ja lähden hyvinkin extempore kahville jos joku kysyy. Toisaalta jatkuva toisten seurassa oleminen väsyttää, olen esimerkiksi tehnyt muutaman ulkomaanmatkan kaverien kanssa ja viikon-kahden jälkeen olen ollut jopa onnellinen palatessani kotiin ja saadessani lukittautua yksin muutamaksi päiväksi. Jotkut ymmärtävät, jotkut eivät. Kaikki omat lähimmät kaverini kyllä ymmärtävät että silloin kun minun täytyy ladata akkuja niin haluan olla yksin. Nykyään saan harvoin tutuilta/koulukavereilta kutsuja mihinkään tapahtumiin ja illanviettoihin koska olen skipannut niin monia. Minua vaan ahdistaa ajatus että olen puolituntemattomien kanssa viettämässä iltaa koska se menee siihen että jos en tunne ihmisiä hyvin niin istun jossain peränurkilla kuuntelemassa kun toiset puhuu. Hyvien tuttujen ja kaverien kanssa sen sijaan olen aivan erilainen ja jutustelen paljon.
Ah, YKSIN, kiitos! 😀 Ihana lukea sun kirjoituksia ja tietää, että on muitakin, jotka nauttii kovasti itsensä seurasta ;). Kun muutin mieheni kanssa saman katon alle, molempia arvelutti eniten se, alkaako yhdessä asuminen ahdistaa, koska molemmat viihdytään yksin mainiosti. Jostain syystä yhdessä asuminen ei koskaan ole ahdistanut, joten olen tainnut löytää just parhaan kumppanin :). Kavereita näen harvakseltaan. Tykkään heistä, mutta kun kivempi on tosiaan olla yksin (tai miehen kanssa). Olen ollut nyt yli vuoden kotona lasta hoitamassa, enkä siltikään kaipaa sen enempää kavereiden tai muiden aikuisten seuraa. Ainoastaan kaipaan sitä omaa aikaa, koska lapsen kanssa sitä on vähemmän kuin ennen. Ja nyt kun lapsi on jo vuoden, tulee ajankohtaiseksi pihalla leikkiminen… ja voi voi, kun siellä saattaa törmätä toisiin vanhempiin :D. Vielä en ole joutunut pihalla kenenkään kanssa puhumaan, mutta eiköhän joskus ole pakko 😉
Minulta taas suhde katkesi osittain siihen, ettei toinen halunnut asua yhdessä, vaikka olen itsekin samanlainen, eli kaipaan omaa rauhaa. Ystävättömänä haluan kuitenkin suhteelta sitä, että saisin seuraa ja tukea elämässä silloin kun niitä tarvitsen eikä niin, että pitää aina selvitellä erikseen, milloin voi mennä kylään ja milloin sopii nähdä. Yhdessäkin voisi sulkeutua itseensä tai laittaa oven kiinni, jos toinen on samanlainen.
Luultavasti tuollainen tilanne, että voi päättää omasta ihmisympäristöstään noin vapaasti, olisi ideaalinen tilanne monellekin. Se vaan ei ole läheskään kaikille mahdollista, itse asiassa se onnistuu hyvin harvalta.
Voi hyvinkin olla, että kun joudut kuitenkin kirjoittaessasi ottamaan tiukasti huomioon sen, että kuka tahansa lukija voi jostain puolihuolimattomasta lausahduksesta hermostua ja laittaa tulikiven katkuista palautetta, tekee sinulle sen määrän sosiaalista huomioimista päivittäin, että kiintiö on kerta kaikkiaan täynnä. Siis se kiintiö, missä joutuu miettimään, mitä muut ajattelevat ja miten sanon tämän tai tuon, että olen poliittisesti mahdollisimman korrekti kaikkiin ilmansuuntiin.
Tätä tekee livenä joka päivä vähintään jokainen työssä käyvä ihminen, halusi tai ei. Virtuaalisena se on vielä rankempaa, kun et voi millään tietää, kuka blogiasi lukee ja millä tuulella kukin on juuri silloin. Jos sappi kiehuu jo valmiiksi, pieninkin ärsyke voi laukaista reaktion, missä bloggaajasta tulee ihan hyvä sijaiskärsijä. Silloin loka lentää. Joskus ihmettelen, mistä saat rohkeuden kirjoittaa joistain jutuista, joista takuulla joku hikeentyy. Etenkin kun huumorintajukin on täysin kadonnut ja tosikkous on vallannut kaikki virtuaaliareenat.
Oma seura paras seura 😀 eli viihdyn oikein hyvin yksinäni ja valitsen koti-illan muita menoja mieluummin. Ihanaa on, kun voin kykyään tehdä etäpäiviä, ihan yksin kodin hiljaisuudessa.
Viihdyn oikein hyvin yksin. Muutin vajaa 5 vuotta sitten uuteen kaupunkiin eikä minulla juuri ole muita kavereita kuin mieheni mutta se ei haittaa. Työpäivän sosiaalisuus riittää ja vapaa-aika on mukavaa viettää omassa seurassa. Tiedostan olevani hieman itsekäs mutta en kuitenkaan täysin sosiaalisia tilanteita välttelevä.
Minullekin riittää tavallisesti se pieni työpäivän sosiaalisuus ja vapaa-aikaa on sitten ihanaa viettää omassa rauhassa. 🙂
Aamen. Selitit täydellisesti sen mitä mie haluisin ihmisille sanoa itsestäni. Ihana tietää ettei ole ainut ”outo erakko”.
Kiva kuulla muista samanlaisista! 🙂
Samaistun TÄYSIN! Oikeasti,minulla on vain yksi hyvä kaveri jonka kanssa käyn ehkä kerran pari kahdessa viikossa kahvilla. Tuttuja tulee ja menee ja jokaiseen pidän minäkin tietyn etäisyyden. Esimerkiksi työkaverit pidän mielelläni vain työkavereina, en halua viettää vapaa-aikaani heidän kanssaa. Ajatuskin siitä että täytyisi hengailla usean kontaktin kanssa ahdistaa ihan suunnattomasti. Matkustamisessa olen aika kokematon mutta voisin kuvitella että nauttisin täysin rinnoin myös siitä yksin,kunhan kokemusta karttuisi.
Minäkin tykkään pitää työkaverit työkavereina ja vapaa-ajan sitten erikseen. 🙂
Tunnistan tuosta itseni. Toisaalta, kaipaan kyllä välillä Oikein Hyvää Seuraa, siis sellaisia ihmisiä, jotka todella ymmärtäisivät minua, oikeasti kun olen aina ollut myös todella yksinäinen ihminen. Minut on lapsesta saakka myös järjestelmällisesti eristetty ikätovereistani, joten Saatan olla melko epäsosiaalinen tapaus.
Minä itseasiassa mietin välillä, että olisinko erilainen, jos kohtaisin enemmän sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ajatukset natsaa täysin. Minulla on muutamia tällaisia tuttuja, mutta välimatkan vuoksi ei silti tule oltua aktiivisesti yhteydessä.
Mä en oikein ymmärrä mitä pahaa on käsitteissä introvertti tai ekstrovertti. Ne ovat vain persoonallisuuden piirteitä, jotka perimmiltään kertovat, siitä millä tavoin ihminen latautuu. Introvertti latautuu parhaiten kun saa olla rauhassa. Ekstrovertti latautuu kun saa olla muiden seurassa.
Itse koen olevani introvertti, joka on valtavan kiinnostunut muista ihmisistä. Sen vuoksi minua ei helposti edes uskoisi introvertiksi. Itselleni tämän määritelmän löytäminen joskus kolmikymppisenä helpotti itseni ymmärtämistä. En enää koe syyllisyyttä tai erilaisuuden tunnetta siitä, että minulla aina kestää jonkun aikaa toipua sosiaalisista tilanteista, koska asia nyt vaan on niin. Vaikka olisi kuinka kivat juhlat, niin jälkikäteen olen uupunut. Ja se on ihan ok. En koe että introverttius olisi oikeutus huonolle käytökselle, tai ettei introverttikin voisi opetella small talkia jne. Se on vain se taustalla vaikuttava piirre, jota on aika mahdoton muuttaa.
Minusta käsitteissä ei ole mitään pahaa, jos joku kokee itse hyötyvänsä siitä, että saa määritellä kuuluvansa muiden samankaltaisten kanssa samaan ryhmään ja kokee sen hyväksi. Itse en vain aina kaikissa yhteyksissä jaksa ajatusta, että omat luonteenpiirteet on nykyään niin välttämätöntä yrittää tunnistaa johonkin tiettyyn muottiin sopiviksi ja koen, että moni yrittää löytää luonteenpiirteillensä sopivan boksin väkisin voidakseen perustella asian nimenomaan muille eikä siksi, että etsisi jotain selitystä itse sille, miksi vaikkapa viihtyy yksin. 🙂 Moni ei esimerkiksi ole suoraan introvertti tai ekstrovertti, mutta haluaa silti sanoa olevansa jompi kumpi, mutta jollakin tietyllä tvistillä sitten kuitenkin. Minusta siinä ei ole mitään pahaa, mutta ilmiö on mielenkiintoinen. 🙂
Pelkkä introvertti-ekstrovertti -määritelmä ei paljoa muuta mun mielestä kerro ihmisestä kuin tuosta latautumistavasta: yksin vai seurassa. Ihminen on kuitenkin paljon monimutkaisempi otus 🙂 ja elämän kaaren varrella tapahtuu erilaisia juttuja, jotka aina jonkun verran muuttavat olemista/elämistä.
Tämä linkki ei välttis kiinnosta, jos lokerot on nou-nou tai ehkä olet tämmöisiin törmännytkin, mutta tällä ”lajittelutavalla” saa monipuolisemman lokeron itselleen. 😀 https://www.16personalities.com/fi/persoonallisuustesti
Nää on mun mielestä enemmänkin hupia, vähän kuin horoskoopit. Mutta tavallaan hauskoja oivallusten apuvälineitä.
T: INFJ, varsin eli varsin outo ja harvinainen kombinaatio 🙂
Mulla oli vähän sama ilmiö, että vasta tutustuttuani näihin käsitteisiin, ymmärsin itseäni vähän paremmin. Aivot vain toimii jotakuinkin eri tavalla kuin ekstroverttien. Ennen tätä nuorempana ajattelin itseni aina vain vähän sosiaalisesti kömpelömmäksi, ujoksi, tylsäksi muiden silmissä, hiljaiseksi huonolla tavalla jne. Introvertiksi ’tunnustautuessani’ sitten vähän kuin hyväksyin itseni vähän paremmin.
Kiitos, täytyy tehdä testi! 🙂
Mä en pidä introvertti ja eksrovertti luokittelusta, koska mielestäni sen alle siivotaan laaja spektri erilaisia opittuja käyttäytymistapoja, -sääntöjä ja normeja. Esimerkiksi mä olen niin tietoinen sekä omasta, että muiden käyttäytymisestä, että vetäydyn sen informaatiotulvan alta omaan rauhaan. Mutta niitä syitä voi mun mielestäni olla niin suuri kirjo, että on sääli että ne pyrittäisiin aina niputtamaan varsin laveiden käsitteiden alle. Samaten uskon, että introvertista voi hyvinkin kuoriutua kelpo ekstrovertti jne., jos elämässä saa kunnon tönäisyn, jonka seurauksena oppii uuden tavan ajatella kanssakäymistä tms.
”Samaten uskon, että introvertista voi hyvinkin kuoriutua kelpo ekstrovertti jne., jos elämässä saa kunnon tönäisyn, jonka seurauksena oppii uuden tavan ajatella kanssakäymistä tms.”
Tuo kalskahtaa juuri siltä mikä on yleinen käsitys siitä että ekstroverttiys on se ’oikea’ tapa olla, ja johon introverttienkin pitäisi pyrkiä. Siis mikähän tyo ”tönäisy” nyt sitten olisikaan :D?
Tämä onkin mielenkiintoinen pohdinta, että onko nimenomaan ekstroverttius se suunta, johon pitää töniä! 🙂
Ihan kuin omasta suustani. Viihdyn enimmäkseen yksin ja tutustun uusiin ihmisiin ihan mahdottoman hitaasti, siihen saattaa mennä monta vuottakin. Minulla on pari hyvää ystävää ja pari kaveria ja se riittää. Joskus tuntuu, kuin olisi jotenkin ”pakollista” tehdä asioita muitten ihmisten kanssa, että olen varmaan ainoa yksin esim. konserteissa tai keikoilla, usein olenkin. Mutta kun omasta seurastaan nauttii eniten, niin miksi pakottautua seuraan.
Niinhän se on, että parasta on vain tehdä niinkuin itsestään tuntuu hyvältä eikä väkisin yrittää olla jotain muuta. 🙂
Osaan samaistua tilanteeseen ihan täysin. Olen muiden kanssa ollessani varsin puhelias ja sosiaalinen. Ihmisten seura alkaa kuitenkin hetken päästä käymään raskaaksi ja on väsyttävää viettää kauan aikaa toisten seurassa. Joskus sosialisointi tuntuu työltä. Välillä on ihana viettää aikaa sosiaalisessa porukassa keskustellen ja nauraen. Sen jälkeen tosin tarvitsee latautua yksin, että pystyy taas nauttimaan toisten seurasta.
Tiedän ihmisiä, jotka eivät vaikuta yhtä sosiaalisilta kuin minä, mutta haluaisivat kuitenkin olla koko ajan jonkun toisen kanssa.
Juurikin noin, allekirjoitan täysin! 🙂
Jos pitää kategoriset sanat hakea mua kuvaamaan ni oon erityisherkkä ja (sosiaalinen) introvertti. Tykkään ittestäni tämmösenä. Oon myös niin paljon muutaki kuin erityisherkkä ja introvertti. Nuo sanat kuvaa musta lopulta vain vähän.
Joo, nuo sanat kuvaavat tosiaan vai hyvin pientä osa-aluetta ihmisessä. 🙂
Aivan kuin olisin itse kirjoittanut koko postauksen, niin täydellisesti voin tekstiin samaistua!
Kiva kuulla, että meitä on enemmänkin! 🙂
Olipa ihana lukea. Meitä on siis enemmänkin 🙂
Kiva kuulla! 🙂
Ihanaa, etten ole ainoa, joka kokee yksinolon hyväksi olotilaksi. Ok, en ole yksin: minulla on mies, äiti, yksi ystävä ja kaksi kissaa (isäni on kuollut ja olen ainoa lapsi). Muutimme vieraaseen kaupunkiin yli kymmenen vuotta sitten eikä minulla ole täällä ystäviä. Olisi voinut olla- pari työkaveria olisi varmasti mielellään tapaillut minua myös työn ulkopuolella, mutten ”halunnut ystävystyä” (kuulostaa kamalalta). Se yksi ystäväni jäi kotikaupunkiini, samoin äitini. Olen yhyeyksissä äitiini puhelimitse ja ystävääni lähinnä tekstareilla (olemme tunteneet toisemme 6-vuotiaista saakka ja hän on ainoa ystäväni, muut ovat olleet vain kavereita ja nyttemmin jääneet pois elämästäni). En ole missään sosiaalisessa mediassa. Välillä tunnen syyllisyyttä erakkoudestani tässä sosiaalisessa maailmassa, mutta miksi pitäisi! Kiitos tästä mainiosta kirjoituksesta!
Minäkin tunnen joskus hieman syyllisyyttä, mutta kuten sanoitkin, niin miksi pitäisi. 🙂
Tosi moni on tunnustanut olevansa introvertti ja tässä myös yksi. Liisa Keltikangas-Järvisen kirjassa ”Temperamentti, stressi ja elämänhallinta” käsitellään juuri näitä asioita. On ihan OK olla matalan sosiaalisuuden omaava ihminen eli introvertti, joka on tutumpi termi.
Toisten ihmisten läsnäolo ja osallistuminen voivat toimia korkean sosiaalisen omaavalle ihmiselle palkintoina ja mielihyvän tuottajina, mutta tämä voi tarkoittaa myös sitä, että on liian mukautuva ja on riippuvainen muiden mielipiteistä ja kiitoksesta. Tämä ja paljon muuta ed. main. kirjassa, kannattaa lukea se!
Kiitos kirjavinkistä! 🙂
Ihan häkellyin juttua lukiessani kuinka tutulta kuvailusi ihmisten parissa olemisesta kuulostikaan. Jaan hyvin samankaltaisia fiiliksiä persoonani mukanaan tuomilla nyanssieroilla höystettynä, mutta kokisin sosiaalisuus-”sydännuottimme” olevan samankaltainen. Oli mieltä lämmittävää lukea näin arkinen, pohdiskeleva ja millään tavalla puollustelematon analyysi siitä, kuinka tykkää olla tai olla olematta ihmisten kanssa.
Mukavaa kuulla, että on muitakin, jotka kokevat samalla tavalla! 🙂
Hei! Minullakin on aviomies mutta nautin eniten kun olen paljon yksin mutta olemme aina kumminkin tavallaan yhdessä lähetämme viestejä jokapäivä jopa kun toinen matkoilla. Matkoillakin minä teen omiani mutta käymme syömässä yhdessä ihaninta siinäkin on se omien jyttujen teko mutta saa seuras jos haluaa. En kaipaa tyttökaveri juttuja kovinkaan usein on luutama kaveri ja eläimiä. Enimmäkseen vietän aikani eläinten kanssa tai mies jossain huoneessa. En halua itse sosiaalista elämää koska on ihanaa vain olla itsekseen. En kaipaa biletyksiä tai jotain ystäväreissuja koin ne teininä en pitänyt silloinkaan.
Hyvin samanlaisia ajatuksia täälläkin! 🙂
Voin samaistua tähän! Olen vielä hyvin nuori, mutta nyt jo huomannut että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän viihdyn omassa seurassani ja nautin kun saan tehdä asioita yksin. Välillä on mukava nähdä muita ihmisiä ja olla ”sosiaalinen”, mutta sen jälkeen tarvitsen paljon aikaa yksin, jotta saan kerättyä taas energiaa. Kanssakäyminen muiden ihmisen kanssa on siis jokseenkin uuvuttavaa.
Minäkin koen samoin, että muiden kanssa kanssakäyminen uuvuttaa hieman!
Hah haa, kylläpä kuulostaa tutulta! 🙂 Mulla on synttärit samana päivänä kuin sulla ja liekö joku kauriin ominaisuus että viihdyn erittäin hyvin yksin. Kaupungilla haahuillessa on ihan parasta kun voi muuttaa suuntaa jos siltä tuntuu.
Olen kyllä aina ollut sitä mieltä että omassa seurassa on parhaassa seurassa. Mulla on ihania ystäviä ja on ihan kiva viettää välillä aikaa heidänkin seurassaan mutta…yksin lähtiessä saa määrätä määränpään ja aikataulut mieleisekseen ja se on ihanaa. Enkä ole vielä koskaan pitkästynyt yksin ollessa :). Olen silti sosiaalinen ja helposti lähestyttävä ihminen ja ihmisiin tutustuminen on helppoa. Lapset tekee vielä lisänsä että harvoin saa oikeesti olla yksin edes kotona.
Kiitos postauksesta! Näitä teemoja jo vuosia pyöritelleenä kiitän tästä avoimuudesta. Olispa kiva joskus osallistua matalan kynnyksen ”INFJ” tms. gettogether tapahtumaan, jossa tietäisi olevan vain muita samanlaisia ”sosiaalisia erakkoja”. Vertaistukea ja mahdollisia uusia ystäviä joille ei tartte selitellä kovinkaan paljoa. Jospa joskus kaupungeissa on tällaisia kokoontumisia. Taitaa olla ongelmana miten saada erakot järkkäämään niitä tai että miten asian saisi mahdollisimman helposti järkätyksi ilman kaikenlaista säätöä. Monesti (itsekäskin) sosiaalinen introvertti ajautuu viettään aikaa ekstroverttien ”energiasyöppöjen ” kanssa-ja jossain vaiheessa saattaa alkaa vältellä niitä.
Kiitos tästä postauksesta! Voin samaistua aivan täysin tuohon kaikkeen. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa elämässä että en ookaan niin epänormaali kun viihdyn yksin, meitä on muitakin! 😉 Muiden seura monesti väsyttää paljon, työporukassa olen sosiaalinen ja höpöttelen mutta en kuitenkaan ns. kuulu porukkaan. Ainoa jonka seurassa ei väsytä on oma mies ja hän ymmärtää tämän piirteen minussa täysin. Tuki myös paljon opiskelun aikana kun stressasin omaa outouttani kun en tuntenut kuuluvani porukkaan.
Ihana lukea tekstiä joka on niin lähellä. Juuri tänään pysähdyin miettimään että elämässäni ei ole yhtäkään sellaista ihmistä, ( vanhemmat, mies, lapset muu suku pois luettuna) joka olisi niin tärkeä että a) muistaisin hänen syntymäpäivänsä b) oisin käyttää sitä salasanana.
Kauhistuin sitä hetkeksi, vieläkin kauhistelen sitä. On tuttuja, kavereita, ystäviä. Mutta kuten sinäkin sanoit, valitsen mieluumin oman seurani. Omat tutut ympyrät.
On puhdistavaa myöntää lopulta se ääneen: olen vain niin itsekäs. En introvertti vaikka kenties olenkin.
Tiedättekö mikä on mielestäni kamalinta? Ei se että minulla on vain muutavia ystäviä, vaan se, että en koe päivittäistä, viikottaista, aina en edes kuukausittaista tarvetta yhteydenpitoon. Usein on ollut riitojakin siitä ja usea ystävyyssuhde on siitä mennyt poikkikin. Onhan se nyt vaikea ymmärtää, miten sitä voi ymmärtää kun ei itsekään osaa selittää?
Se mikä monelle on normaalia on minulle epänormaalia. Töissä kaikki haluaa samaan ravintolaan lounaalle, itse nautin omasta rauhasta eri ravintolassa. Olen suorastaan helpottunut kun ei tarvitse puhua kenenkään kanssa kassa-ihmistä enempää. Kaipa se tekee minusta oudon mutta olen mielelläni outo, erilainen, jos se takaa minulle mahdollisuuden toimia omana itsenäni.
Ihan niinkuin mä 😀 mähän olen loistava seuraaminen, kaikkien pippaloiden vakiviihdyttäjä, mutta silti tykkään olla yksin ja mitä vanhemmaksi tulen niin sen korostuneemmaksi käy mun epäsosiaalisuus 🙂
Minä olen nimenomaan sosiaalinen introvertti. Introverteistä on niin paljon harhaluuloja, että itse nimenomaan juuri siksi leimaan itseni introvertiksi. Osaan olla sosiaalinen ja varsinkin matkoilla olen sitä (matkustelen välillä yksin), mutta tarvitsen paljon omaa aikaa. Introverttiys ei tarkoita sitä, että on epäsosiaalinen tai itsekäs.
No kyllä Suomessa on paljon näitä ambivertteja, tuntuu että joka toinen vähintään. Iso osa on introverttejä, hyvin pieni osa ekstrovertteja ja sitten loput näitä jotka rakastaa sosiaalista kanssakäymistä kunhan sitä on hyvin vähän ja loppuaika sitten omissa oloissaan. Itsekin olen juuri tällainen ambivertti : )