Lontooseen vaihtoon lähteminen on ihanaa, mahtavaa, jännittävää, hurjaa, pelottavaa ja jopa kamalaakin kaikkia yhtäaikaa. Olen jotenkin aivan täynnä tunteita koko asian kanssa. Niin täynnä, että eräänä epävarmana päivänä koin ihan totaalisen break downin.
Alunperin Lontooseen lähtö (tai sydämessäni oikeastaan paluu) on ollut minulle asia, jota en ole malttanut odottaa. On ollut ihana ajatus päästä takaisin kaupunkiin, jonka jotenkin vaan aina sydämessään tuntee omaksi kodikseen. Ajattelin kokoajan, että kaikki järjestyy hyvin ja helposti ja hei, aikaahan on vielä vaikka kuinka järjestellä asioita mielensä mukaiseksi. Sain koulultani vahvistuksen vaihtoon lähdöstä ja olin aivan innoissani. Lontoo, here I come.
Sitten tuli kesä ja sain sen ajaksi määräaikaisen soluhuoneen, jonne kannoin tavarani. Yksityiselämän puolella oli takana ensimmäisen lukuvuoden ajalta yksi parisuhde, joka ei ollutkaan mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan ja yhtäkkiä olin itäkeskukselaisessa soluhuoneessa kaikkine tavaroineni. Itketti ja nauratti, mutta etupäässä kuitenkin nauratti.
Määräaikainen kesähuoneen soppari loppuisi elokuun lopussa, mikä olisi juuri sopiva aika sille, että lähtisin syyskuun alkupuolella vaihtoon. Tai näin minä kuvittelin. Tehtyäni sopparin ja muutettuani tavarani sainkin Lontoosta viestiä, että koulun lukukausi alkaisi vasta lokakuussa. Ja ei, HOASin kesäasunnon sopimusta ei kuulemma voisi jatkaa. ”Laita uusi hakemus tulemaan, jos tahdot jostain muualta huoneen.”
Stressasin pitkin kesää kaikkea. Minne kuskaan tavarani elokuun jälkeen? Miten ne edes sinne saan? Kuka auttaa minua? Miten kaikki järjestyy aikataulullisesti? Missä minä sitten nukun Suomessa syyskuussa? Tai minne minä edes muutan Englannissa? Voinko ostaa jo lennon jos en edes tiedä, minne muutan? Mieleni oli niin täynnä kysymyksiä ja epävarmuutta, ettei tosikaan.
Lontoon vaihto vaati paperihommien tekoa eikä kaikki aina tuntunut menevän putkeen. Koulu oli ilmoittanut alunperin, että he ovat siirtymässä sähköiseen hakujärjestelmään ja odottelin keväällä sieltä viestiä. Sitten sainkin yhtäkkiä viestiä omalta koulultani, että kyse oli väärinkäsityksestä ja että haku hoidettaisiin vanhalla tavalla ja olisi mahtavaa, jos voisin parissa päivässä toimittaa kaikki tarvittavat dokumentit ja kirjeet Lontooseen. Asia nauratti, mutta ajattelin, että jos vaihtoni olisi siitä kiinni niin hoitaisin sen saman tien. Olihan kyse sentään useasta kuukaudesta Lontoossa.
Sitten sain kesällä tosiaan kuulla, että vaihto olisikin melko lyhyt syyslukukauden myöhäisen alkamisajankohdan vuoksi. Ja että minun täytyisi toimittaa kaikki dokumentit uudelleen sähköisten hakemusten tietokantaan, jota en taistelusta huolimatta saanut toimimaan. Ja että koulu ei tosiaankaan auttaisi pätkääkään asunnon hankinnassa (tähän olin tosin jo varautunut). Ja että vaihto vaikutti niin lyhyeltä, ettei ollut varmaa, kelpaisiko se edes Erasmus-vaihdoksi. Yhtäkkiä kaikki tuntui saakelin epävarmalta, hankalalta ja monimutkaiselta. Luokkakavereillani oli koulu alkamassa ja mietin vaan, että voisinko minäkin aloittaa lukuvuoden normaalisti muiden kanssa ja mennä vaan sieltä, missä aita on matalin ja olisiko minun ihan oikeasti pakko vaan tehdä tämä kaikki CV:ni takia. Tuntui turhauttavalta, että laittaisin koko elämäni Suomessa sekaisin ihan vaan parin kuukauden vuoksi. Suoraan sanottuna vitutti.
Yhtenä iltana kaikki sitten vaan alkoi tuntua ihan ylivoimaisen kamalalta. Tuntui, ettei elämässä ole mitään kiintopistettä ja kaikki se, minkä piti olla jännää ja seikkailua olikin vaan pelottavaa ja inhottavan epävarmaa. Lopulta Virve kakskytseittemän vee päätyi soittamaan äidilleen pillittäen, ettei tahdo lähteä minnekään vaan haluaa vaan jäädä kotiin peiton alle jos sellainen koti kohta edes vaan enää olisi olemassa jossakin. Kaikki tuntui ihan kamalalta ja hankalalta enkä halunnut lähteä minnekään. Olin nauttinut töissä laivalla olosta, sillä olin saattanut paeta sinne elämäni realiteetteja ja elää omassa laivakuplassani paossa muulta maailmalta, mutta sieltä poistuttua totuus iski vasten kasvoja. En ollut koskaan soittanut äidilleni tällaista parkupuhelua, joten minua jopa hieman hävetti.
En ehdottomastikaan ilmaise tätä vanhemmilleni tarpeeksi, mutta minulla on aivan loistavat vanhemmat ja mitä enemmän minulle tulee ikää, sitä enemmän olen tajunnut myös arvostaa heitä enkä ottaa kaikkea heiltä saamaani itsestäänselvyytenä. He ovat ihania, suurisydämisiä ja minulle aina niin avuliaita ja minua tukevia, että en voisi parempaa toivoa. Nykyään olen jopa huomannut, että haen lähes poikkeuksetta heiltä avun ja neuvot kaikkiin tilanteisiini niin työelämässä, parisuhteissa kuin monissa muissakin asioissa. He antavat mielettömän mahtavia neuvoja ja silloin kun heillä ei ole tarjota oikeaa ratkaisua, osaavat he silti antaa minulle apuvälineitä sen tekemiseen.
Tälläkin kertaa äiti auttoi. Muistutti minua, miksi Lontoo on ollut minulle niin tärkeä juttu ja että kaikki kyllä järjestyy. Kertoi, että he kyllä auttavat ja sai minut itseni ryhdistäytymään ja pistämään asiat ruotuun. Sai minut tajuamaan, että eihän tässä ole mitään hätää, kaikki kyllä hoituu. Muistutti, ettei minun tarvitse stressata sitä, etten ehkä osaisi Lontoossa kemiaa tarpeeksi ja saisin huonoja arvosanoa. Sehän on vain paperi, jonka numeroista harva työnantaja tulisi välittämään valmistuttuani ja ollessani jo varustettu erittäin monipuolisella kymmenen vuoden työkokemuksella alasta. Who cares, mene sinne, ota ilo irti, kysele paljon ja nauti! Se on sinun kaupunkisi!
Sen jälkeen olen lakannut stressaamasta. Olen kohta koditon niin Suomessa kuin Lontoossakin, mutta luotan siihen, että kaikki hoituu. Aina kaikki järjestyy. Nyt minulla on muuttoauto vuokrattuna huomiselle, tavarat lähdössä varastokoppiin ja muuttoapuna vanhemmat ja veljeni perhe. Kuinka rakas ja tärkeä oma perhe onkaan ja kuinka onnekas olenkaan, että omani on niin ihana!
”Rohkeus ei oo sitä ettei pelota vaan et uskaltaa hyppää vaikkei tiedä säilyykö elossa.” -Cheek, Äärirajoille
No johan on vastustanut. Jospa ne asiat alkais nyt rullaamaan hyvään suuntaan 🙂 Tsemppiä!
Kiitos, eiköhän ne tästä! 🙂
Perhe on paras, niinhän sitä sanotaan 😉
Toivottavasti loppu sujuu ilman suurempia stressinaiheita! 🙂
Niinhän se on ja toivotaan tosiaan, että sujuu! 🙂
John Wayne on sanonut: Rohkeus on sitä, että vaikka pelkäät kuollaksesi – nouset silti satulaan.
Kiitos, ihana lainaus! 🙂
Kieltämättä aika hankalia mutkia matkassa, mutta uskon vaihdon olevan sen arvoista. Minä melkein kadun, että en lähde vaihtoon. Lontoon koulu vaikuttaa niin ihanalta, ja olen rakastunut siihen kaupunkiin niin syvästi, että ihan itkettää. Mutta olen päättänyt meneväni Lontooseen seuraavaksi valtavan paksun lompakon kanssa, joten sitä odotellessa vielä.
Paksu lompakko + tyhjä matkalaukku + Lontoo = kohtalokas yhdistelmä
😉
Aivan superhienoa seurata sinunlaisesi kaikenlaista kokeneen 27-vuotiaan NUOREN naisen matkaa ympäri maailmaa. Hienoa myös huomata 21-vuotiaana ettei se meno muutu mihinkään vaikka kamppailtaisiin jo sen kauhean kovaa lähenevän 30 kriisin kanssa. Äitille soitellaan tilanteessa kuin tilanteessa ja yllättävää kyllä, äidillä on aina se rauhoittava vaikutus. Äiti tietää miten homma pitää hoitaa ja mikä voisi olla se fiksuin ratkaisu. 🙂 Erityisesti on hauskaa huomata, että sinäkin olet huomannut Cheekin musiikin moninaisuuden ja mahdottoman kivan sanoman.
Ps. vinkistäsi ostin suosittelemasi epillattorin jota vinkkasit aiemmassa postauksessa. Vielä harjoitteluasteella koko käytö, muttei raha mennyt hukkaan 😉
Haha, ei tässä ole vielä aikaa kriiseillä kolmeakymmentä kun käyttäytyy kuin pikkulapsi. 😉 Toisaalta odotan kyllä kokoajan kovasti, että täytän 30, sillä siihen mennessä minulla on varmasti jo niin monipuolista elämänkokemusta, ettei mikään tunnu missään -varsinkaan ikä. 🙂
Kadehdin ihan oikeasti rohkeuttasi!
Kiitos. Kyllä sitä rohkeutta löytyy meistä kaikista kun vaan panee asioita tapahtumaan. 🙂
Mä harrastan noita paniikkipuheluita äidille kanssa ja sieltä päästä sitten taotaan järkeä päähän ja kerrotaan, että kyllä ne asiat järjestyy ja että ympärillä on kyllä ihmisiä jotka auttaa 🙂 Ja tottahan se onkin, mutta siinä paniikissa ne asiat vaan tuppaa usein unohtumaan! Tsemppiä 🙂
Emmi L.
Kiitos, äidit rules! 🙂
Voi ei kuulostaapa rasittavalta säätämiseltä noitten papereitten kanssa! Jos tarviit täälläpäin apua asunnon etsinnässä niin ilmottele! Mun luokse pääsee edelleen sohvalle jos ihan kodittomana oot tänne tullessa 🙂 – pilvi
Olet kyllä ihana, kiitos! Pidän mielessäni, jos hätä iskee. 🙂
Pystyn niin samaistumaan! Itsekin oon lähdössä syyskuussa vaihtoon Irlantiin ja vaikka oon ollut siitä tosi innoissani, on hakuprosessi kuitenki ollu yllättävän vaikea (kurssivalinnat, paperisota ja tietämättömyys kaikesta) ja hermoromahdukset on ollu täälläkin monesti lähellä. Nyt kun lähtöön on enää kolme viikkoa, vaihto alkaa olla ajatuksissa 24/7 pelottavana asiana, joten oli hauska sattuma, että satuit kirjottamaan aiheesta just nyt! Sain uutta puhtia susta, koska oli mieltä avartavaa tajuta, että säkin, jonka blogia oon lukenut vuosikaudet ja oot jo asunutkin Lontoossa, hermoilet tällästä asiaa. Se sai mun oman hermoilun vähän laantumaan, edes nyt hetkeks. Joten kiitos että kirjotit tästä!
Oon kyllä täysin sitä mieltä, että vaihosta tulee varmasti niin sulle kuin mullekin mahtava uusi kokemus ja kaikki järjestyy kyllä! Ehkä sitä pitää vähän kärsiä ensin, jotta voi saada upeen syksyn. 🙂 Ja propsit Cheekistä, toi on kyllä hyvin sanottu!
Tsemppiä siis sinnekin. Eiköhän me pärjätä kun vaan päästään paikan päälle ja saadaan hommat rullaamaan. Mahtavaa siitä tulee! 🙂
Voi kun ihana postaus! Tällaiselle nuoren naisen äidille tuli melkein kyyneleet silmiin – oli niin kiva ja lämminhenkinen asenne. Ja sitävartenhan vanhemmat on, että ne lapsiaan auttaa, tai ainakin pitäisi auttaa. Kivaa matkaa ja hienoa, että kaikki järjestyy.
Kiitos! <3
Jos mitä on oppinut kun ikää karttuu ja pitkään ulkomailla asuneena niin just tuota asennetta, että loppujen lopuksi kaikki aina järjestyy. Tsemppiä sulle ja aivan varmasti kaikki järjestyy 🙂