Irti oravanpyörästä – kirja hektisestä kaupunkilaiselämästä irtisanoutumisesta

*Sis. mainoslinkin

Kuten olen jo aiemmin maininnut, on yksi ylivoimaisesti parhaita Suomessa oloon liittyviä asioita se, että kotini lähellä on kaksi kirjastoa täynnä suomenkielisiä fyysisiä kirjoja. Kuinka paljon olenkaan niitä ikävöinyt!

Erityisen ihanaa on ollut se, kuinka paljon kirjastoissa on sellaisia kirjoja, jotka käsittelevät elämänlaadun parantamista vähentämisen kautta – aihetta voi nimittäin lähestyä niin monesta kulmasta ja siitä voi kertoa niin monta eri tarinaa.

Yksi tarina, jonka olin itse kovasti halunnut kuulla, oli Kaarina Davisin tarina.

Kaarinan Irti oravanpyörästä -kirja on monen kehuma teos, mutta ulkomailla asuessa en olisi saanut sitä käsiini muuten kuin ostamalla sen itselleni. Nyt saatoin kuitenkin vihdoin lainata sen pääkaupunkiseudun kirjastosta.

Tuntui, että Kaarinan kirja oli juuri sitä, mitä tähän elämäntilanteeseeni kaipasin. Olin uskaltanut jo reilu vuosi sitten hypätä ulos omasta oravanpyörästäni, mutta kipuillut varsinkin aivan viime aikoina hieman sen kanssa, kuinka elää täysillä omannäköistä elämää.

Itselleni sen eläminen ei varsinaisesti tuntunut niin vaikealta, mutta kohdalle sattui säännöllisesti tilanteita, joissa huomasin monen muun jollain muotoa ikäänkuin jopa närkästyvän ja ottavan oman elintapani kuin hyökkäyksenä heidän tottumuksiaan vastaan, jotka poikkesivat omista ajatuksistani ja teoistani.

Kaipasin siis viisaita ja rohkaisevia sanoja joltakin, joka oli kokenut hyppäyksen omalla tavallaan ja niitä todellakin sain tästä kirjasta.

Ulkomailla alunperin syntynyt, mutta lapsena Suomeen suomalaisen äitinsä kanssa muuttanut Kaarina kertoi juosseensa oravanpyörässä, sillä hän koki, että meidät opetetaan siihen vaivihkaa jo pienestä pitäen.

Meidän odotetaan käyttäytyvän tiettyjen näkymättömien sosiaalien normien ja odotusten mukaan – aivan kuin kouluissa, työpaikoilla ja yhteiskunnassa hoettaisiin kokoajan olympiamottoa: nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. 

Hän ei ymmärtänyt, miksi meidän on pyrittävä eteenpäin, oltava niin tehokkaita ja kilpailtava paremmuudesta.Hyvä kysymys.

Miksi meidät opetetaan haluamaan enemmän ja näkemään vain se, mitä meiltä puuttuu sen sijaan, että meidät opetettaisiin tyytymään kohtuuteen, jalostamaan henkisiä voimavaroja ja arvostamaan siitä pääomaa, jota meillä jo on? Kuten Kaarina toesi, kulutusyhteiskunnan tuotevalikoimasta puuttuu vapaaehtoisesti vähempään tyytymisen vaihtoehto.

Kaarina on kuitenkin ollut valmis kyseenalaistamaan vallitsevia käsityksiä siitä, mitä hyvinvoiva ja rikas elämä oikeastaan on. Monien oravanpyörässä juoksevien tavoin hän tajusi, että hänellä oli kaupunkilaiselämässä kaikki – lukuunottamatta mielenrauhaa ja oikeasti tyydyttävää elämän sisältöä.

Hän kertoi esimerkiksi, kuinka he olivat hänen entisen puolisonsa kanssa hankkineet veneen, sillä kuvittelivat sen edesauttavan rentoutumista. Loppujen lopuksi kaikki veneilyyn liittyvät järjestelyt huollosta käyttöön ja kuluihin saivat kuitenkin päin vastoin aikaan stressiä.

Uskon, että moni huomaa kivojen ja rennoiksi tarkoitettujen juttujen kanssa käyvän usein näin ja esimerkiksi joulusta ja kesälomamatkasta tulee rennosti ottamisen sijaan helposti stressaava juttu kaikkine järjestelyineen.

Kun on kaikki ulkoinen, mistä voi haaveilla, mutta ei saa sisäistä rauhaa.

Kaarina kuvaa, kuinka koki omannäköisen elämän elämisen vaikeaksi, sillä muiden mielipiteet painoivat liikaa. Hän tunsi, ettei saanut olla sellainen kuin halusi, vaan että hänen tuli olla sellainen kuin pitäisi.

Hänen piti leikkiä olevansa menestyvä, kaunis ja fiksu, vaikka hänelle olisi ollut okei olla tyhmä, köyhä, ruma ja idiootti – kunhan vain saisi olla oma itsensä.

Hän ymmärsi, että hänen olisi elettävä rohkeammin, omana itsenään. Hän ei jaksanut enää välittää, mitä muut ihmiset sanoisivat tai ajattelisivat. Hän halusi elämältään aivan eri asioita kuin he.

Kaarina työskenteli hoitoalalla ja hänen työnsä tuntui kuormittavalta. (Haluaisin lukea myös Kaarinan aiemman kirjan Rankka kutsumus – sairaanhoitajan päiväkirja, joka ilmeisesti käsittelee tätä aihetta tarkemmin.) Häntä alkoikin kiinnostaa, mihin vapaus ja intuitio voisivat häntä elämässä johtaa

Han tajusi pelkäävänsä enemmän elämätöntä elämää ja masentunutta itseään kuin sitä, mitä tapahtuisi, jos jättäisi kaiken näennäisen turvallisuuden.

Kun hän voitti pelkonsa, hänen päänsä selkeni. Tämän myötä hän alkoi tavoitella jotain aitoa ja oikeaa.

Hän irtisanoutui työstään, osti lapsuutensa kesien ränsistyneen ja erittäin paljon kunnostusta vaativan mökkipaikan tupineen ja päätyi uuden kumppanin kanssa elämään siellä yksinkertaista elämää luonnon keskellä.

Varsin radikaali muutos siis kaupunkilaiselämään ja sen mukavuuksiin tottuneelle!

Juuri tämän muutoksen kuvaus teki kirjasta minulle erityisen kiinnostavan. Tottakai varmasti itse kukin meistä kaupunkielämään tottuneista on toisinaan leikitellyt ajatuksella siitä, että mitäs jos muuttaisi kauas ja alkaisikin elää enemmän harmoniassa luonnon kanssa: luopuisi juosevan veden riemusta, sisävessasta ja monista muista asioista, jotka ovat itselleni kaupunkielämän itsestäänselvyyksiä.

Kun hän kuitenkin oikein mietti asiaa, ei hänen valinnassaan ollut edes mitään hulluutta. Monissa köyhissä maissa kiljuttaisiin onnesta, jos saataisiin edes niin “askeettinen” asumus. Hänen oli siis vain voitettava vuosien aikana hänen päähänsä iskostuneet uskomukset hyvinvoinnista.

Ajan myötä hän alkoi hahmottaa tarpeen ja halun sekä välttämättömyyden ja turhuuden rajat. Ymmärtää, että ihminen vaatii tietyn kurinalaisuuden ja kohtuuden tason voidakseen olla onnellinen ja kiitollinen asioista, joita hänellä on.

Vaikka luontoon muutto jännitti monella tapaa ihmistä, joka oli tottunut kaupunkielämän mukavuuksiin, alkoi kaikki kuitenkin järjestyä pikkuhiljaa kuin itsekseen.

Kaarina pääsi esimerkiksi luontoyrittäjäkouluun opiskelemaan ja oppi sen myötä valtavasti itseään ympäröivästä luonnosta ja sen kanssa yhdessä elämisestä.

Noin puolet kirjasta käsitteleekin nimenomaan luonnossa elämiseen liittyviä ajatuksia sekä niitä tuntemuksia ja kokemuksia, joita uudenlainen elämä toi tullessaan. Kaarina oppi kaiken pikkuhiljaa kokeilemalla ja kokemuksen kautta, ja vähitellen elämä luonnossa alkoi järjestyä yhä paremmin.

Ihan helppoa kaikki ei todellakaan Kaarinalle ollut ja hän kerookin kipuilleensa varsinkin muiden suhtautumisen kanssa. Hän koki vahvasti, ettei lähipiiri kuitenkaan ollut huolissaan hänestä vaan oikeastaan itsestään, sillä monet kokivat, että hänen valintansa tosiaan kyseenalaistivat heidän työ- ja kulutuskeskeisen elämäntyylinsä. Hän oli uhka.

Hän sai kuulla kritisointia, syyllistämistä ja ajatuksia siitä, kuinka hän oli aivan kajahtanut. Kukaan ei ymmärtänyt hänen valintojaan.

Hänen piti olla rohkea, lakata epäilemästä itseään ja lopettaa muiden kuuntelu. Piti uskoa, että saavuttaa kestävän onnen ja että että hän teki valinnassaan oikein.

Pelkäämme muuttua. Pelkäämme käyttäytyä toisin kuin olemme tähän asti käyttäytyneet. Vaikka haluaisimme muuttua, ystävien mielipide painaa vaa’assa usein liikaa. Ihmiset tuntevat meidät tietynlaisina, heille olemme me mikä olemme hamaan kuolemaamme saakka. Jos muutumme, olemme hurahtaneet johonkin, meillä on viidenkympin villitys, kolmenkympin kriisi tai tilapäinen mielenhäiriö.

Hän koki, että muutos vanhasta elämäntavasta uuteen vaatii itsekuria, sinnikkyyttä ja hyvää itsetuntoa. Hänen oli uskottava itseensä, tekemisiinsä ja päätöksiinsä. Heikoillakin hetkillä oli vain uskottava.

Kun hän vielä teki säännöllisemmin työtä, hän otti aikaa itselleen. Hän järjesti itselleen vapaata, alkoi miettiä kuinka aikaansa käytti ja hankkiutui eroon asioista, jotka söivät sitä, jotta organisointiin, pohdintaan ja vaivannäköön oli aikaa.

Hän selvitti itselleen, mitä todella halusi tehdä. Mikä oli juuri hänelle rikkautta ja vaurasta elämää?

Hän tuli hintatietoiseksi laskiessaan todellisen tuntipalkkansa ja hämmästyi, kuinka paljon työpaikan ylläpitäminen hänelle maksoi.

Hän opetteli käyttämään rahaa oikein ja tiedostamaan, mihin se kului. Hän kilpailutti ja oli vaativa kuluttaja, joka alkoi vatia rahalleen vastinetta.

Hän keskittyi perustarpeisiin ja mietti, mikä vie aikaa, rahaa ja energiaa. Loi ympärilleen järjestystä eikä antanut tavaran enää vangita itseään. Hän karsi turhia velvollisuuksia ja asioita, joita oli tehnyt tottumuksesta.  Myi pois kaikki tavarat, joille ei ollut käyttöä.

Ennen kaikkea hän oppi olemaan riippumaton siitä, mitä muut ajattelevat. Kaiken tämän myötä hän saattoi tehdä yhä vähemmän töitä ja tehdä vain satunnaisia työjaksoja, jotka rahoittivat muun vuoden elämisen.

Kaarinan kirja oli täynnä fiksua järkeilyä ja hyviä havaintoja elämän yksinkertaistamiseen ja hitaammalle vaihteelle vaihtamiseen liittyen.

Kirjassa nostettiin esimerkiksi esiin sitä, kuinka vuorotteluvapaan korvauksia pidetään liian pienenä ja tulojen laskemista pelätään, ei työtunteja haluta vähentää, mutta jätetään huomioimatta se, että kun tulot pienenevät, pienenee veroprosenttikin.

Vapaalla on myös aikaa valmistaa ruokaa alusta saakka, joten ruokalaskukin pienenee. On aikaa suunnitella asioita eikä kokoajan tarvitse olla lähdössä kotoa. Houkutukset ja mainokset eivät pistä silmään eikä tarvitse ostaa “aikaa säästäviä” ja ”elämää helpottavia” asioita.

Kaarina koki, että rahasta oli helppo tinkiä juuri siksi, että elämä oli yhtäkkiä niin vapaata. Mitä vähempään tyytyisi, sitä vähemmän se maksaisi. Sen sijaan, että olisi haaveillut suuria, hän haaveili pieniä.

Luonnon helmassa eläminen oli Kaarinan sanojen mukaan “askeesi palkitaan, mukavuus maksetaan” -teorian testausta: hän ymmärsi, että mitä pienempi koti, sitä pienemmät elinkustannukset, sen vähemmän tarvetta työlle ja vastaavasti enemmän aikaa tehdä, mitä halusi.

Kodin ei tarvitse olla iso kun se on hyvin suunniteltu. Hän myös koki, että pieni koti kiihdyttää mielikuvitusta ja luovuutta.

Jos meillä ei ole aikaa, meillä pitää olla paljon rahaa, jolla ostamme itsellemme aikaa ja asioita, joita emme ehdi tehdä itse.

Sain itse todella paljon irti Kaarinan kirjasta. Kirja oli tosiaan vahvaa kuvausta luonnon helmassa elämisen puolesta, mutta minulle se itseasiassa toimi juuri toisensuuntaisena herätyksenä ja sai kuvauksillaan minut tajuamaan, että vaikka olenkin välillä haaveillut lähemmäs luontoa muutosta, ei se oikeastaan ole sitä, mitä juuri nyt elämältäni haluan. Ehkä joskus myöhemmin, mutta ei nyt.

Pidin silti kovasti siitä, kuinka kauniisti ja monimuotoisesti Kaarina kuvailee kirjassa luontoa. Nuo kuvaukset auttoivat minuakin näkemään luonnon uudella tavalla ja arvostamaan erilaisia asioita kuten esimerkiksi sitä, kuinka luonnon luontainen kauneus ei vastaa aina sitä, minkä ihminen ajattelee siistiksi ja kauniiksi.

Minulle pöpelikkö voi olla siistimistä kaipaava paikka, mutta todellisuudessa se voi kertoa ravinteikkaasta maasta, josta kasvaa paljon ja tuoda suojaa sitä tarvitseville eläimille. Kirja auttoi minua myös ymmärtämään lokkien ja muiden eläinten tärkeää merkitystä luonnossa ja monia luontoon liittyviä asioita, joita en ollut itse tullut ajatelleeksi.

Kaarina kuvaili kirjassa myös sitä, kuinka oppi arvostamaan vuodenaikoja ja näkemään niiden merkityksen luonnolle. Minulle oli hyvää herätystä lukea näitä ajatuksia, sillä kaupunkilaisena olen usein ajatellut säätä ja luonnon tilaa vain joko itseni kannalta mieluisana tai epämieluisana asiana miettimättä laajempaa kuvaa.

Erityisen inspiroiva kirja on varmasti niille kaupunkilaisille, jotka haaveilevat lähemmäs luontoa muutosta. Vaikka en itse olekaan kirjan lukemisen jälkeen varsinkaan enää tällaista tyyppiä, oli kirja kuitenkin muuten täynnä erilaisia ajankohtaisia kannustuksia ja pohdintaa asioista, joihin olen itsekin elämäntyylini myötä kokoajan viimeaikoina törmännyt.

Kun Kaarina totesi, että irtisanoutumispäätös teki kaikesta paljon helpompaa eikä hän enää sen myötä roikkunut kahden maailman välissä, vaan sai ruveta elämään täysin itsensä näköistä elämää, aloin itsekin miettiä lisää kahden maailman välissä roikkumistani.

Toisaalta pidin kiinni kosmetiikkamaailmastani ja urasta, jonka olin siellä luonut ja toisaalta taas halusin niin kovasti vain keskittyä toisenlaiseen, omannäköiseen elämään. Järjestelen näiden asioiden keskinäistä suhdetta vieläkin mielessäni kuntoon.

“Älä murehdi eilistä äläkä huoli huomisesta. Elä elämää tässä hetkessä. Elät vain kerran. Elämä kantaa, kun vain jaksaa kasvattaa itselleen siivet ja uskaltaa hypätä”, hoki Kaarina irtisanoutumisen hetkellä kuin mantraa ja noita lauseita yritän itsekin jatkuvasti itselleni toistella.

Aivan kuten itsekin olen jatkuvasti tehnyt, törmäsi Kaarinakin toistuvasti samaan kysymykseen siitä, mikä hänen ammattinsa nyt on, sillä tittelit todellakin ovat ihmisille tärkeitä. Minulla ei ole Suomessa ollessani mennyt viikkoakaan, etteikö joku olisi jossakin yhteydessä halunnut tietää tätä ja sen määrittely on ollut minulle vaikeaa.

“Millä sinä sitten elät, niinku?” oli toinen kysymys, johon Kaarina niin ikään törmäsi. Hän huomasi, että ihmiset näkevät hänet vain joutilaana ja ihmettelevät, mitä sellaista työtä hänellä muka siellä luonnon helmassa on, joka hänet pitäisi kiireisenä.

Kun hän ei ottanut hänelle tarkottua työtä vastaan keväälle, koska halusi käyttää sen ajan puutarhanhoitoon saadakseen satoa kysyttiin, eikö työnteko ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito. Siitähän saa rahaa, jolla voi ostaa sen ruuan kaupasta eikä sitä tarvitsisi kasvattaa.

Kaarina taas mietti, että jos saisi ruokansa ilmaiseksi maasta, miksi menisi töihin saadakseen rahaa ruokaostoksiin. Itse kasvatettu ruoka on siis hänelle tuloa. 

Koska minullakaan ei ole päivätyötä enkä osaa suoraan nimetä, mitä teen työkseni, olettaa moni, että en tee mitään. Minusta taas tuntuu, että elämässä on päinvastoin menossa niin paljon erilaista hommaa projektia, etten osaa edes sanoa, mitä oikeastaan teen.

En kuitenkaan koe, että olisin kiireinen, vaan elämässä on vain paljon mielenkiintoista sisältöä, jolle olen tehnyt aikaa. Koska en voi suoranaisesti valitella kiireisyyttäni, vaan elämään on vain järjestetty paljon tekemistä, jotka minulla on kyllä aikaa ja halua tehdä, kuulostaa sekin monen korvaan siltä, että en liiemmin tee mitään – ehdinhän esimerkiksi lukea kokoajan, eli minulla on joutilasta aikaa.

“Olen ajoittain joutilas, mutta en suinkaan laiska. Elämässäni on paljon tavoitteita ja työtä,” sanoo Kaarina kirjassaan ja minusta se on hyvin sanottu.

Kaarina kuvaakin osuvasti, kuinka luuli haaveilevansa joutilaisuudesta, mutta tarvitsi tosiasiassa mielekkäämmän elämän. Tämä kolahti minuun täysillä, sillä juuri näin minäkin luulin.

Hänkin oli ollut niin väsynyt työhön, että haaveili helposta elämästä. Ei työntekoa ja yritteliäisyyttä, vaan mahdollisuus nukkua niin paljon kuin sielu sietää laittamatta tikkua ristiin.

Kun on uupunut, elämää ei voi tarkastella realistisesti. On vaikeaa haaveilla mistään järkevästä, jos ei ole aikaa levätä.

Moni haluaa pois oravanpyörästä, mutta sanoo, ettei voi. Kaarina antaakin kirjassaan paljon konkreettisia vinkkejä siihen, kuinka oikeasti voi. Se vain vaatii muutoksia, eli esimerkiksi omien menojen läpikäyntiä.

Kun budjetti on pieni, ei tarvitse kokopäivätyötä tai ympärivuorokautista työpaikkaa. Kaarina tajusi, että hän voi tehdä mitä tahansa työtä, koska hänen ei tarvitse tehdä sitä paljon.

Hän alkoi punnita, mitkä ovat hyvän elämänlaadun edellytykset ja totesi, että elämä muuttuisi valtavasti, jos hänen ei tarvitsisi käydä kodin ulkopuolella töissä muuten kuin silloin tällöin.

Hän myös tajusi, kuinka epäjärjestelmällisyys oli syönyt häneltä paljon aikaa. Hän siivosi usein, sillä oli valtavasti tavaraa, joka oli pidettävä järjestyksessä. Kirjassa käsitelläänkin myös roinan raivausta ja Kaarina toteaa tajunneensa, ettei kodin tarvitse olla täydellinen ja kuvankaunis.

Kaarina nostaa esiin myös ajatusta siitä, kuinka taloudellisuus on ekologisuutta: kun ei osta jotakin, ei tuota siltä osin haitallisia ympäristövaikutuksiakaan.

Ihmiset sanovat, että koko yhteiskuntajärjestelmämme kaatuisi, jos emme pyri jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen, mutta Kaarina kysyy, miksi emme mieti sitä väistämätöntä romahdusta, joka tapahtuu, jos emme muutu?

Avasin minkä tahansa aikakaus- tai naistenlehden, kaiken lähtökohtana oli uutuuksien ostaminen ja vanhan muuttaminen hienommaksi. Laihduta, sisusta, stailaa, hemmottele itseäsi.

Kirjassa käydään läpi myös puhdasta ravintoa ja kyseenalaistetaan monia tottumuksia. Kaarina kysyy, miksi työskentelemme niin kiivaasti maksaaksemme yhteiskunnalle asioista, jotka ehtisimme itsekin tehdä, jos ei olisi niin kiire tehdä työtä, jolla maksetaan hyvinvoiniyhteiskunnan palveluista.

Meillä olisi aikaa hoitaa läheisiämme, terveyttämme ja sairauksiamme itse. Monia sairauksia ja vaivoja ei edes syntyisi, eikä kaikkia julkisen alan palveluita edes tarvittaisi, kun työ- ja elämäntahtimme ei olisi niin kiivas.

Jos tarpeeksi monet vapaaehtoisesti tyytyisivät vähempään,  työn tekemisen käsitteet ja kuviot muuttuisivat. Kirjassa olikin mukana myös japanilaisen ikigain elementtejä: rakastamastaan toimesta ei tarvitsisi jäädä eläkkeelle, vaan koko elämä olisi mielekästä, kun työ olisi antoisa osa elämää ja sitä jaksaisi tehdä eläkettä odottamatta.

Kaarinakin kertoi, ettei hän enää ajattele, että olisi ihanaa voittaa lotossa tai jäädä eläkkeelle. Hän kokee, että on perillä tässä ja nyt, ei siten joskus. Ei ole kiire mihinkään.

Miten minussa olikaan ideoita, energiaa ja kunnianhimoa, jota en koskaan olisi käyttänyt, jos olisin jatkanut entiseen malliin!

*Kaarina Davisin Irti oravanpyörästä -kirjan voi ostaa Adlibriksen verkkokaupasta täältä.

Onko joku muu inspiroitunut Kaarina Davisin kirjasta?