Olen viimeisen vuoden ajan vähentänyt tavaroitani erityisen paljon ja tuntuu, että mitä enemmän niitä vähenee, sitä helpompaa niistä luopuminen myös on. Vaikka vähennän tavaroita ja annan sen kautta itselleni helpomman mahdollisuuden hyödyntää minulle jääviä tavaroita, huomaan silti jatkuvasti, että joku esine, vaatekappale, kirja tai muu juttu jää yhä edelleen käyttämättä, mikä on selvä merkki siitä, ettei minun ole järkevää säästää sitä.
Aktiivisesta tavaroiden vähentämisestä huolimatta minulla on kuitenkin ollut jemmassa yksi laatikko, jonka sisällöstä en ole uskonut voivani koskaan luopua. Tämä laatikko on nimittäin sisältänyt kaikki vanhat päiväkirjani, joita olen pitänyt siitä lähtien kun olen oppinut kirjoittamaan.
Minulla on ollut läpi vuosien päässäni ihana mielikuva siitä, kuinka joskus istun mukavasti sohvan nurkassa vilttiin kääriytyneenä viiniä hitaasti siemaillen ja luen läpi vanhoja päiväkirjojani hymyillen. Olen uskonut, että ne ovat täynnä ihania nuoruusvuosien muistoja, joihin on ilo palata sitten joskus aikuisena, joten päiväkirjat on välttämätöntä säilyttää. Olen myös ollut kova kirjoittamaan niitä, joten niitä oli tallessa toistakymmentä.
Päätin kuitenkin, että nyt, kun niiden teksteistä on mennyt aikaa 15-20 vuotta, voisin vihdoin alkaa lukea ne ja päättää, mitä säästäisin. Ehkä olisin vihdoin tarpeeksi vanha lukemaan niitä hymyssä suin ja ilman myötähäpeän tunnetta.
Ensimmäisiä päiväkirjoja oli ihan hauska lukea. Olin saanut ihan ensimmäisen päiväkirjani synttärilahjaksi täyttäessäni seitsemän vuotta. Tammikuussa syntyneelle se tarkoitti, etten ollut vielä koulussa, joten vaikka olinkin oppinut kirjoittamaan, olivat kirjaimet hirveitä harakanvarpaita, kaksoiskonsonantit tai peräkkäiset vokaalit puuttuivat, B ja D vaihtoivat helposti paikkaa ja välimerkit puuttuivat, joten jutuissa ei ollut kauheasti tolkkua.
Tulin siihen tulokseen että riittää, kun otan niistä tarinoista muutamia kuvia todistusaineistoksi ja voin luopua noista varhaislapsuuden päiväkirjosta, joissa ei oikeasti ollut niin jänniä juttuja. Sen jälkeen kun olin oppinut kirjoittamaan, olivat monet niistä muutenkin vain isäni kalenterista kopioituja summauksia siitä, mitä päivän aikana oli tapahtunut. (”Kävimme tänään Anttilassa. Johannan synttärit klo 13-15.”)
Kun sitten siirryin lukemaan teinivuosien päiväkirjoja, joissa odotin kertojan kykyjeni jo parantuneen ja tarinoiden muuttuvan hymyilyttäviksi muistoiksi, petyin pahasti. Olin teininä tajunnut, että kirjoittaminen on minulle paras tapa purkaa pahaa oloa sekä selvitellä eksyneitä ajatuksia ja nuo kaikki teinivuosien päiväkirjat olivat kannesta kanteen oikeastaan täynnä pelkästään niitä.
Kaikista sivuista huokui teinin paha olo. Kertomukset siitä, mitä olin tehnyt eivät olleet hauskoja ja iloisia muistoja, vaan tunnustuksia sellaisista jutuista, joita en halunnut kertoa vanhemmilleni enkä aina edes kavereilleni. Kerroin teini-iän hölmöilyistä, jotka eivät edelleenkään naurattaneet vaan tuntuivat vain typeriltä. Olin hirveän huomionkipeä ja halusin, että olisin suosittu.
Tekstiä ei tarvinnut edes lukea rivien välistä kun siitä jo näki, että minulla oli usein paha olo. Kirjoitin suoraan, kuinka paljon vihaan itsessäni kaikkea ja joka ikinen päivä oli itseinhoa täynnä olevaa laihdutusta tai pieleen menneen laihduttamisen märehtimistä. Olin varma, että joka ikinen ikävä asia, mikä minulle tapahtui johtui siitä, että olin armottoman läski ja kaikki olisi paremmin, jos vain olisin laihempi enkä olisi niin huono ihminen, etten edes saanut laihdutettua.
Tekstejä lukiessa tuli surullinen olo sen hukassa olleen tytön puolesta, mutta myöhempien tekstien kohdalla minulle tuli myös vihainen olo. Minulla oli ollut huonoja ihmissuhteita todellisten paskapäiden kanssa, jotka olivat saaneet minulle entistä huonomman olon ja itsetunnon. Tuntui käsittämättömältä ja jopa raivostuttavalta lukea läpi joitakin juttuja ja miettiä, että olen antanut ihmisten kohdella minua niin huonosti enkä ole esimerkiksi lähtenyt huonoista ihmissuhteista.
Luin päiväkirjoja läpi ja mitä enemmän niitä luin, sitä pahempi olo minulle tuli. Olin alunperin ajatellut, että olisi fiksua lukea kaikki päiväkirjat läpi, mutta mitä enemmän ne toivat mieleen unohtuneita asioita, sitä enemmän aloin miettiä, halusinko edes lukea niitä kaikkia läpi. Toisaalta mietin, että voisin vain välittömästi heittää kaikki päiväkirjat roskiin, koska niiden sisältö oli niin kamalaa luettavaa ja toisaalta mietin, että voisihan olla, että joskus kuitenkin katuisin sitä, että olisin heittänyt ne pois lukematta niitä tai että ylipäätään olin luopunut niistä.
Sitten aloin taas miettiä, miksi olin alunperin halunnut säästää päiväkirjani. Syy siihen oli tietysti se ihana ja kliseinen ajatus, että niitä olisi joskus vanhana sitten mukavaa lukea. Nyt olin kuitenkin jo todennut, että ei niitä ollut ja nuo muistot, jotka niiden välissä olivat eivät olleet sellaisia, että haluaisin herättää ne uudelleen mieleeni, kun sitten vanhana alan miettiä, että millaisen elämän elinkään.
Tajusin myös, että jos säästäisin ne ja kuolisin, olisi olemassa riski, että joku muu lukisi ne joskus. Se ajatus tuntui aivan sietämättömältä, sillä en todellakaan halunnut, että yksikään ihminen saisi ikinä lukea noita ajatuksiani.
Loppujen lopuksi päätin, ettei minun tarvinnut lukea niitä kaikkia läpi. Minulla on ollut onnellinen lapsuus, ihana perhe ja kaikki hyvin, mutta olen vain ollut teininä vähän huomionkipeä ja minulla on ollut jäätävän huono itsetunto sekä välillä melko huonoa seuraa. Noiden tekstien lukeminen vanhana ei toisi minulle sitä kliseistä iloa nuoruusvuosista ja ajatus siitä, että joku muu ikinä lukisi läpi päiväkirjani tuntui suoraan sanottuna karmealta.
En enää nähnyt mitään syytä säilyttää noita päiväkirjoja. Olin varjellut niistä vanhimpia jo 25 vuotta, mutta nyt ne tuntuivat täysin merkityksettömiltä. Pohdin miehelleni, mahtaisinko katua niiden hävittämistä, mutta järkeillessäni asiaa ääneen tiesin itsekin, ettei niiden säilyttämisestä ollut mitään hyötyä ja jopa hän oli samaa mieltä nähdessään, etteivät päiväkirjani selkeästikään tuoneet minulle hyvää mieltä eikä niissä ollut mitään sellaista, mistä olisi iloa minulle tai kenellekään muulle koskaan.
Otin muutamista päiväkirjojen sivuista kuvia, jotka nyt ovat tallessa pilvessä (jonne tallensin viime vuonna myös kaikki fyysiset valokuvani ennen niistä luopumista) ja heitin päiväkirjat pois. Niistä luopuminen tuntui uskomattoman helpottavalta monella tapaa. Tiesin, ettei minun enää ikinä tarvitsisi miettiä niiden kansien välissä olleita juttuja tai palauttaa niitä tarinoita mieleeni ja se tuntui hyvältä. Minun ei tarvitsisi miettiä, lukisiko joku muu niitä joskus tai ylipäätään enää koskaan huomioida niitä millään tavalla esimerkiksi muuton yhteydessä.
Tuntui jopa hyvin vapauttavalta ajtukselta, ettei minun ei tarvitsisi muistella niitä juttuja enää koskaan.
Vaikka olin vasta vähän aikaa sitten uskonut, että vanhat päiväkirjat ovat asia, jonka ehdottomasti haluan säilyttää muistona olen nyt ehdottomasti sitä mieltä, että jos niistä muistoista ei koe olevan koskaan mitään hyötyä ja ne aiheuttavat enemmän pahaa mieltä ja ahdistusta kuin hymyä ja iloa, kannattaa niistä ehdottomasti luopua.
Tuo sinikantinen kuviollinen päiväkirja näyttää tutulta, onkohan Sisters Club -kirjakerhosta tai vastaavasta alun perin. 🙂
Tämä postaus kolahti kyllä ajoituksen puolesta – olen itse käymässä juuri läpi viimeisiä vielä vanhempieni kotona olleita paperikansioita ja päiväkirjoja ja mietin, mitä niistä säästän ja mitä heitän pois. Lähtökohtana on vähentää mahdollisimman paljon fyysistä tavaraa. Olen tähän mennessä päätynyt papereiden, kuten vanhojen ainevihkojen ja runojen kohdalla siihen, että kirjoitan helmet puhtaaksi koneella ja tallennan juurikin pilvipalveluun, ja paperit itsessään heitän pois, kun papereihin sinänsä ei liity kummempaa tunnesidettä ja muutenkin tuntuvat taakalle.
Päiväkirjoja en ole vielä uskaltanut/ehtinyt tutkia. Tiedän, että omissa päiväkirjoissani juurikin teinivuosilta tulee toistumaan tuo pahoinvoinnin teema, josta sinäkin kirjoitit. Osa niistä varmaan aiheuttaa edelleen pahaa oloa ja häpeän tunteita, mutta osan oletan kuvaavan aika keskeisiä käännekohtia ja kasvun hetkiä elämässäni (esim. puolen vuoden sairaalajakso). Todennäköisesti päädyn ottamaan kuvia tai kirjoittamaan joitain pätkiä puhtaaksi vanhimmista lapsuusajan päiväkirjoistani ja heittämään loput pois, mutta esimerkiksi nuo oman kasvuni kanssa tärkeimmältä tuntuvat sairaala-aikojen päiväkirjat vaativat ehkä muutaman vuoden miettimis- ja työstämisaikaa, ennen kuin lopulta saan päätettyä, mitä niiden kanssa teen.
Matkaasi kohti minimalismia on hurjan kiinnostavaa ja inspiroivaa seurata, ja odotan aina innolla uusia postauksia aiheesta. Olisi tosi kiinnostavaa lukea postaus arkistointijärjestelmästäsi: mitä pilvipalveluita käytät, onko sinulla niistä varmuuskopioita toisissa palveluissa tms. plus mahdollisia muita pro tipsejä digitaaliseen arkistointiin.
Kiitos blogistasi ja tsemppiä uudelle omalle alustalle! 🙂
Huh huh.. Katsoin myös IG Storien puolelta klippisi aiheesta, ja täytyy todeta, että pelastit mut varmaan paljolta :’D Oon itsekin pitänyt päiväkirjoja lapsuusvuosista noin 20-vuotiaaksi ja miettinyt, että ehkä niitä voisi olla joskus mukava lukea 🙂 No tuskin on, sillä sun kertoma nuori nainen menneisyydestä kuulostaa kovin tutulle.. Luulen, että oon jopa kaunistellutkin kirjoittamaani tekstiä, mutta silti uskon, että sieltä palautuisi mieleen kaikkea ei niin kivaa muisteltavaa. Ehkä itsekin haen vain tulitikut ja tuikkaan takkaan 😀
Myös minua voisi kiinnostaa käyttämäsi digitaalinen arkistointi, mistä edellinen kommentoija tiedusteli 🙂
Voi oisit vaan säilyttänyt. Ja älkää nyt kaikki tämän Virven esimerkin innoittamana heivatko omia vastaavianne! On nimittäin hyvinkin mahdollista, että kun aika on kypsä, voi noita lukemalla tehdä rauhan oman nuoren itsensä kanssa ja saada ympyrän sulkeutumaan. Itsellä meni 40+ ikään, kun hetki oli oikea ”välitilinpäätökselle” – vihdoinkin lempeys ja hyväksyntä päällimmäisenä luin omat teiniajan jutut läpi. Sitä ennen oli pariinkin otteeseen yritin niitä lukea, mutta oli liian vaikeaa. Nyt niitä 40+ -ikäisenä lukiessa tuli käytyä läpi kaikenlaisia tunteita. Olenpas minä ollut nuori ja tyhmä. Mutta silti niin ihana – minä. Osa oli aika rankkojakin juttuja. Tein rauhan menneen kanssa ja nyt olen valmis heivaamaan ne. Jos olisin 10 vuotta sitten ne heittänyt roskiin, olisin katunut sitä jälkikäteen, koska en koskaan olisi niitä voinut käsitellä niinkuin nuorempi minä ansaitsee : lempeästi ja hyväksyvästi <3
Sanoisin, että tämä riippuu hyvin paljon niiden sisällöstä eikä tähän voi vetää mitään yleistävää mielipidettä vain omien kokemuksiensa perusteella kumpaankaan suuntaan. Kaikki riippuu minusta täysin siitä, kokeeko päiväkirjojen sisällön juuri itselleen hyödylliseksi tulevaisuudessa vai ei. Jos tuntuu, että omissa päiväkirjoissa on sellaisia asioita, jotka täytyy vielä joskus käsitellä, niin sitten ne kannattaa toki säilyttää. 🙂
Minulla on niin pitkään ollut hyvä olla niiden asioiden kanssa, jotka ovat silloin tuottaneet minulle pahaa oloa, että en en tule myöhemmin tarvitsemaan muistutusta niistä. Esimerkiksi vaa’asta olen luopunut jo vuosia sitten, joten minun ei ole enää mitään tarvetta minkään ikäisenä lukea satoja sivuja siitä, miksi olen kokenut nuorena olleeni ruma ja lihava. Nykyään voin sanoa, että olin/olen hyvä juuri sen/tämän kokoisena eikä minun tarvitse sitä tietääkseni lukea, kuinka paha olo minulla on joskus ollut. Harmittaa toki, että olen silloin keskittänyt niin paljon energiaa sen miettimiseen, kun olisin voinut nauttia elämästä enemmän. 🙂 Päiväkirjoissa kuvattujen huonojen parisuhteiden seurauksena puolestaan minusta tuli tarkka siitä, kuinka joku toinen voi kohdella minua ja mikä on okei, joten en kaipaa sieltäkään enää muistutusta siitä, millaisia asioita on tapahtunut ja mistä ne opetukset ovat tulleet.
Kehotan siis jokaista itse punnitsemaan, onko päiväkirjoista oikeasti hyötyä vai säästääkö niitä vain siksi, että mielessä on romanttinen ajatus siitä, että niitä on sitten joskus vanhana mukava lukea. Jokainen tietää itse, mitä on päiväkirjoihinsa kirjoittanut. Minulle ”rauha itseni kanssa” oli se, kun parikymppisenä päätin, että olen hyvä juuri tällaisena enkä suostu huonoihin parisuhteisiin. Itse luin päiväkirjojani ensimmäistä kertaa tuolloin ja vaikka en silloin tavannutkaan kaikkea läpi enkä enää niiden sisältöä muistanutkaan, muistan tuosta edelleen sen, että se oli niitä aikoja kun tietoisesti päätin, että olen hyvä juuri tällaisena. Silloin laitoin päiväkirjat sivuun odottamaan myöhempää hetkeä niiden lukemiselle, mutta nyt tajusin, että sitä ei tarvita. 🙂
Okei sinun mielipide on ainoa oikea. Poista minun kommentti niin ei soraääneni riko kommenttiboksiasi – moido! Ja sorry että pidemmän elämänkokemuksen omaavana naikkosena yritin tässä vinkkaa, että asiat voi muuttua 10 vuodessa 😉
Toistan nyt edelleen, että tämä riippuu hyvin paljon niiden sisällöstä eikä tähän voi vetää mitään yleistävää mielipidettä vain omien kokemuksiensa perusteella kumpaankaan suuntaan. Tässä ei siis voi olla kukaan oikeassa. 🙂
Ja pikkasen muuten passiivisagresiivinen tuo sun vastaus! ”rauha itseni kanssa” piti oikein lainausmerkkeihin laittaa. Hei anteeksi jos oma kokemukseni on erilainen! Mut hei onni tullee sillä, että heivaa aivan kaiken, jatkakaa! Varo vaan ettei jäljelle jää tyhjää.
Pahoittelen, jos ”rauha itseni kanssa” ilmaisu oli jotenkin pahalla tulkittava. En tiennyt, millaista rauhaa itse tarkoitit ja millaisten asioiden kanssa se on täytynyt tehdä, joten käytin termiä itse lainausmerkeissä kuvaamaan sitä, että olen itse jossain määrin tehnyt sen, mutta koska en voi tietää, miten vakaviin asioihin itse viittasit, käytin omassa yhteydessäni lainausmerkkejä.
Olen pahoillani, jos tavaroiden vähentämiseni on saanut sinulle aikaan epämukavan olon ja on toki hyvä, että toit kommentissasi esiin myös tuon kannan. 🙂
Ja please poista kaikki mun kommentit. En häiritse sinua enää ajatuksillani ja näkemyksilläsi, minä tyhmä vanha akka joka en ole valaistunut kuten sinä. Yritän täällä vaan innoittamanasi ostamista kosmetiikoista hankkiutua eroon, kun se on nyt se juttu nykysin 🙂
Hei nyt rauha maahan! Tässä ei nyt kuitenkaan puhuttu muusta kuin siitä, tarvitseeko vanhoja päiväkirjoja säästää vai ei ja meillä oli molemmilla jaettavana siitä näkemys, joista molemmista on varmasti toisille hyötyä. Minusta on hyvä, että toit kantasi esiin, mutta minusta kukaan toinen ei voi silti määritellä toisen puolesta, mitä toisen kannattaa säilyttää. 🙂
Aliisa hermostui siitä, ettei kaikki olekaan samaa mieltä? Virvehän juuri sanoi, ettei tässä ole oikeaa tai väärää tapaa ja jokaisen tulee itse punnita, onko tarpeen käydä muistoja nuoruusvuosilta myöhemmin läpi. Ei pidempi elämänkokemus anna oikeutta väittää, että yksin sinä tiedät paremmin.
Jatkossa kannattaa miettiä kaksi kertaa ennen kommentointia, jos sitten haluaakin kommentit poistettavan, kun kaikki eivät mielistelleetkään.
Juuri poltin kaikki käsillä olevat päiväkirjani, ja sama kohtalo tulee koskemaan myös lapsuudenkotonani olevia kirjeitä ja päiväkirjoja. Pitkään meni itsellänikin, ennenkuin ymmärsin, että minulle päiväkirjan tärkein tehtävä on selkeyttää ajatuksia, ei toimia taltioimassa elämää. Kirjoitan paperille lähinnä tajunnanvirtaa ja suunnitelmia. Olen myös oivaltanut, etten pidä valokuvia tai muita fyysisiä muistoja tärkeinä, vaan elän mieluummin nykyhetkessä. Muistoihin paluu tuntuu hassulla tavalla ahdistavalta vaikka koenkin eläneeni onnellista elämää.
Joo, minäkin huomasin tuon saman jutun, että päiväkirja on tosiaan se paikka, jonne on ollut hyvä purkaa mielen päällä olevat asiat ulos, jotta omat ajatukset ovat selkeytyneet. Omista päiväkirjoitani ei nimittäin liiemmin löytynyt yhtäkään mukavaa matkakertomusta yms. 😀
Minulle on tämän kuluneen vuoden aikana tullut tuo sama oivallus. Olen muutenkin enemmän tyyppiä, jolla on vaikeuksia edes pysyä siinä tärkeässä nykyhetkessä, kun mieli jo suunnittelee niin paljon eteenpäin, että varsinkaan muistoihin en oikein edes halua palata muuta kuin ohimennen. Pitää vielä treenata silti enemmän sitä tässä hetkessä olemista. 🙂
Varsinaiseen taltiointiin käytänkin Year Compassia (yearcompass.com), joka tarjoaa hienon mahdollisuuden summata uuden vuoden tienoilla kulunutta vuotta, ja orientoitua tulevaan.
Olen Virve kanssasi suunnilleen samanikäinen ja hävitin omat päiväkirjani jo useampi vuosi sitten aivan samoista syistä.
Ala-asteen ajoilta jutut olivat söpöjä mutta yläasteen ajalta vain pahan olon purkamista. Ei todellakaan nostalgista tai innoittavaa. En ole toistaiseksi katunut yhtään ratkaisuani. Toki jos silloin olisi ollut älypuhelimia niin olisin ehkä ottanut muutaman kuvan, kuten teitkin.
Ja edellisen kommentin perusteella ymmärsin, että päiväkirjat ovat olleet ja ovat edelleen mahdollisuus selkeyttää ajatuksia tietyllä hetkellä, ei niinkään jättää muistoja.
Kiinnostava kirjoitus, kiitokset!
Usein päiväkirja toimii varaventtiilinä, jota kautta saa puhistua pahan olon pois. Siinä missä monelle Instagram on eräänlainen ehostettu päiväkirja siitä, millaista haaveideni elämä olisi, oikea päiväkirja voi olla roskakori, jossa on sen hetkinen mielikuva todellisuudesta sapekkaine ja kiukkuisine purkauksineen. Kumpikin saattaa olla aika kaukana todellisuudesta.
Minusta päiväkirjojen säilyttäminen on paikallaan, jos niistä kokee joskus olevan hyötyä vaikkapa itseään terapoidessa tyyliin että kas, tuostakin olen selvinnyt tai jos päiväkirjoista on iloa ja muistoihin mielellään palaa myöhemmin. Jos ne ovat vain sysimustia oksennuspusseja ja elämänsä on saanut mallilleen, mitäpä niitä itkupotkuraivareita enää kertaamaan 😀
Mä kirjoitin yleensä päiväkirjaa ulkomaan reissuistani ja kyllä niitä on ollut mukava lukea. En ollut ahdistunut teini ylipäätään joten mulle ei ole tullut vanhoista teksteistäni mitenkään huono olo.
Kerroit hyvin asiasta! Itsekin olen miettinyt, että ”saako” päiväkirjat tuhota: itsellä ollut sama kuvitelma kuin sulla, että sitten vanhempana jne… En ole kirjoittanut kuin vain muutamia kirjoja, ne lapsuusajan kirjat olen jo hävittänyt, pitkälti samasta syystä kuin sinä, eli ei mitään arvoa.
Joku aika sitten aloin lukea teinivupsien päiväkirjoja, ja todellakin ajattelin samalla tavalla, että hymyssä suin niitä lukisi ja fiilistelisi! Mutta nehän oli täynnä angstia ja ahdistusta! 😮 En ole koskaan kokenut, että nuoruus olisi ollut ahdistavaa, mitään ”oikeita” ongelmia ei ollut, mutta kirjoihin oli vuodatettu kyllä aivan kaikki paha mieli!
Lukemisesta tuli surullinen olo ja paha mieli, vaikka aikaa oli kyllä kulunut, ollaan ihan yhtä vanhoja/nuoria. Jätin lukemisen kesken, koska alkoi ahdistaa: en tunnistanut itseä ollenkaan teksteistä! Kiitos siis siitä, että ”sanoit ääneen”, ettei pahan mielen päiväkirjoja tarvi säästää vain siksi, että ne aikuisena olisi hauskoja (ei ole). Enkä myöskään halua, että mahdolliset jälkipolvet ajattelisi kirjoja joskus lukiessaan, että nuoruus oli kamalaa ja ahdistavaa, koska ei se ollut!
Minäkin pari vuotta sitten hävitin teini-iän päiväkirjat täysin samoista syistä. Tuo, että en halua kenenkään lukevan niitä jos vaikka kuolisin. Mutta en todellakaan halua myöskään itse enää lukea niitä! En ole katunut päätöstäni hävittää ne, se teko tuntui hyvältä ihan siksikin että sain käännettyä selän kaikelle sille itseni vihaamiselle ja jopa itsetuhoisuudelle. Minulle oli myöskin tärkeää tuhota ne todella tunnollisesti joten silppuri oli siihen mainio 😀 Arvasin, että tämä voi olla aihe, joka aiheuttaa monenlaisia tunteita lukijoissa. Mutta loppujen lopuksi jokainen tehköön niinkuin itselle oikelta tuntuu ja jättäköön arvostelut ja tuohtumiset toisten päätöksistä.
Olen säilyttänyt päiväkirjojani yli 30 vuotta. En uskalla tai halua lukea niitä juuri mainitsemistasi syistä. En myöskään halua lasteni lukevan niitä. Toistaiseksi päiväkirjat ovat tallessa, kunnes tiedän, mitä tehdä niiden kanssa. Luultavasti poltan ne lukematta. Elämä on edessä, ei menneisyydessä -varsinkin jos se on ollut ikävää.
Hyvin sanottu! 🙂
Erittäin hyvä ja analyyttinen postaus taas! Tuntui, että puit myös minun ajatuksiani sanoiksi ja autoit ratkaisemaan. Pidän äärettömän paljon minimalismiin liittyvistä postauksistasi. Kuulisin muuten mielelläni joskus, onko minimalismi vaikuttanut jotenkin ruokailuihisi tai syömiseen muuten. Kiitos ihanasta blogista!
Luin ensin ja poltin sitten takassa kaikki teiniaikaiset päiväkirjani. Päiväkirjojen polttaminen oli vapauttava tunne enkä ole katunut päivääkään. Tästä siis aikaa jo pari vuotta.
Minimalismi on vienyt mennessään ja hurjasti kiitoksia inspiroivista minimalismipostauksista.
Viikonlopun aikana myytiin sänky ja sohva pois ja tilalle on tulossa futonnetin vuodesohva. Luovuttiin mieheni kanssa makuuhuoneesta jotta teini-ikää lähestyvä esikoinen sai vihdoin oman huoneen. Samalla myin paljon muutakin turhaa tavaraa pois.
Koti on nyt ihanan avara ja tästä on hyvä jatkaa. 😊
Mun mielestä oli ihana lukea vanhoja päiviksiä, koska näin pystyin näkemään oman kasvamiseni ihmisenä juuri tällaiseksi kun olen nyt. Kaduin juuri sitä kun nuorempana heitin kaikki pois. Nytpä ainakin tiedän, että kaikkea ei tarvitse heittää pois. Varsinkaan jos ne eivät vie kotoa tilaa muilta tärkeimiltä asioilta/tavaroilta. 😁
Ihana kuulla, että niistä oli hyötyä. 🙂 Kaikkea ei tosiaan ehdottomastikaan kannata heittää pois vaan ainoastaan sellaiset jutut, joista ei ole itselleen hyötyä. 🙂
Sain ensimmäisen päiväkirjani -97, siitä asti niitä on kertynyt. Se oli tapa purkaa ajatuksia. Kirjoittaminen jatkuu edelleen, koska en halua taidon katoavan. En ole edes koskaan harkinnut hävittäväni niitä. Jokaiseen kirjaseen kiteytyy elämänvaihe. En pelkää myöskään sitä jos joku muu niitä lukisi joskus. Olen hyvin korrekti ihmisten seurassa ja käytökseltäni, mutta siivoton kirjoitetussa tekstissä siitä miten kuvailen asioita. 😀 Päiväkirjoista huomaa kaudet kun olen lukenut Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoja. Tapahtuipa joskus niinkin että muutin hätäisesti pois erotessani. Pari päiväkirjaa jäivät silloisen mieheni asuntoon jemmaan. Jemma löytyi puolisen vuotta poismuuttoni jälkeen ja voin 100% varmuudella sanoa että päiväkirjat luettiin ex-mieheni toimesta. Sinänsä ei haittaa koska kyseinen kirja sisälsi hänen äärimmäisen mustasukkaisuutensa ja kyttäämisensä aiheuttamaa pahaa oloa. Sitä tarina ei kerro saiko uusi tyttöystävä kirjoja luettavakseen vai olisiko totuus ex-miehen huonoista puolista paljastunut vähemmän imartelevasti. Koska varmaa on että miehen erotarinassa minä olin pahis.
Kuulostaa, että sinulla on ehdottomasti säilyttämisen arvoisia päiväkirjoja! 🙂
Minulla on päiväkirjat tallessa vintissä. Olin teininä todellinen nynny, en siis tehnyt mitään ikävää teinityyliin. Lähinnä nolottaa se, että vielä lukiossakin oli aika lapsellinen, mutta samaan aikaan kuvittelin olevani kovinkin suuri ajattelija :). Silti ajattelen (ehkä omahyväisesti), että tulevaisuuden ihmisiä voi kiinnostaa. Olisi mahtavaa, jos itsellä olisi mummon päiväkirjat tallessa!
En ole ollut kovinkaan innokas päiväkirjojen kirjoittaja, mutta muutamia löytyy jemmasta. Lapsena, juuri kirjoittamaan oppineena, ei kummoista runoutta kansien väliin ole tallentunut, joten voi olla, ettei niistä kirjoista ole kauheasti iloa myöhemmin.
Teininä kirjoihin vuodatettiin lähinnä kaikki angsti, enkä ole ihan varma onko se sellaista mitä haluaisin muistella. Tiedostan kyllä jo kasvaneeni ihmisenä kyseisistä ajoista, eikä terapiamielessä siellä ehkä kauheasti ole ammennettavaa. Se kamppailu itsensä hyväksymisen kanssa on varmaan tallentunut aika monen teinin päiväkirjoihin.
Tutkimusmielessä tietyn aikakauden päiväkirjat voivat toki olla ihan tarpeellisia joskus myöhemmin! Minusta kenelläkään ei kuitenkaan ole velvollisuutta varastoida kirjoja ”aikalaiskuvauksia” varten.
Minulla on pieni ”muistolaatikko”, jossa nuo pari kirjaani ovat. Kunhan muistoesineet, kuten päiväkirjat, mahtuvat kyseiseen laatikkoon, saavat puolestani olla. Niille on rajattu säilytystila, joten niitä ei voi älyttömästi hamstrata. Joskus joudun ehkä antamaan sieltä tilaa jollekin toiselle tavaralle, joten ehkä silloin arvion asian uudelleen.
Mulla oli alunperin samanlaiset ajatukset päiväkirjojen säilyttämisen suhteen, olin myös kirjottanut tosi paljon niitä. Joskus omille muutettuani tajusin kuitenkin niitä lukiessani että ei, en halua lukea niitä enää ikinä enkä todellakaan halua että kukaan muu lukee niitä. Poltin siis ne kaikki 😀 Ei ole kaduttanut.
Itselläni myös kaksi isoa kestokassia täynnä tajunnanvirtaisia, angstisia ja to do-listaisia päiväkirjoja joita en halua lukea.
Otin jo kannet niistä irti, et periaatteessa paperit vois nyt polttaa. Oon kuitenkin miettiny et säästäsin ne siihen asti et omat lapset on teinejä, jos voisin hetkellisesti muistella kuinka fiksu itse sillon olin ja miten loogisesti toimin ;D Viimeistään sen jälkeen saa teini-iän kirjat lähteä.
Yhä kirjoitan päiväkirjaa ja yhä mietin et kauanko niitä pitää säästää kun en halua et kukaan niitä ikinä lukee. Toisaalta jos selaa kolme vuotta vanhaa kirjaa ja täysin samat ongelmat päällä kuin nyt, on hyvä reflektoida omia valintoja.
Yli kaksi viikoa vanha postaus, mutta pakko kommentoida.
Päädyin itse samaan ratkaisuun.
Päiväkirjat kattoivat ajanjakson n. seitsemänvuotiaasta siihen asti, kun tapasin tulevan mieheni 24-v. Varhaisimmat ovat toki sitä hauskaa puolinoloa lapsen kirjoittelua. Yläasteelle päästyä sitten silkkaa teiniangstia, jota ei ole kiva lukea. Silloin päiväkirjoja kului, kun kevensin mieltäni niihin. Päätin tehdä tilit selviksi 50-vuotiaana, vuosi sitten. Linnoittauduin viikonlopuksi lukemaan päiväkirjat (mies matkoilla) ja olin aivan muissa maailmoissa. Opiskeluaikojen biletys toi hauskojakin muistoja mieleen, mutta enimmäkseen kirjoituksiin oli purettu pahaa mieltä.
En todellakaan halunnut, että joku pääsisi päiväkirjoihin käsiksi, myös siitä syystä, että teksteissä oli käsitelty myös ystävieni asioita. Kannattaa siis huomioida, mitä kirjoissa esiintyville henkilöille mahdollinen vanhojen, ehkä kipeiden asioiden julkitulo voisi aiheuttaa.
Takkaan meni. Helpotus oli suuri.
Ihana, että kommentoit! Mielenkiintoista kuulla, mitä muut ovat päätyneet omille päiväkirjoilleen tekemään. Tuo oli todella hyvä pointti, että päiväkirjoissa voi olla myös sellaisia juttuja muista, joiden leviäminen ei olisi muille hyvä juttu!
Minua harmittaa, että olen osan varhaisimmista päiväkirjoistani hävittänyt. Nykyään lukisin mielelläni lapsenajatuksistani.