Yksi suurimmista tavoitteistani eli oman kirjan julkaiseminen tapahtui parisen viikkoa sitten. Kirjan kirjoittaminen oli yksi elämäni opettavaisimmista jutuista enkä hommaan ryhtyessäni todellakaan tiennyt, kuinka paljon voisin tulla siitä oppimaan enkä nyt vain puhu ihonhoidon näkökulmasta katsottuna, vaan paljon suuremmasta kokonaisuudesta.
Kun olin aloittamassa kirjoitusprosessia luulin, että on olemassa joku täydellinen luovuuden tila, johon pääsisin, kun tekisin kirjoittamiselle kalenteristani aikaa. Valmistauduin kirjoittamiseen suunittelemalla, mikä on täydellinen kirjoitusympäristöni, millainen kahvi siihen täydelliseen hetkeen kuuluisi ja leikin päässäni mielikuvitusleikkiä, jossa näyttelin kirjoittajan roolini täydellisesti. Sen jälkeen marssin läppärini kanssa suunnittelemalleni tapahtumapaikalle valmiina olemaan luova ja kirjoittamaan hyvin.
Ajatus siitä, että kirjani (tai edes osa siitä) olisi kirjoitettu Thaimaan auringossa palmujen katveessa maisemia ihaillen ja täydellistä jääkahvia samalla herkullisen pullan kanssa siemaillen vaikutti mielessäni täydelliseltä.
Kävi ilmi, ettei homma toimikaan niin. Kun itselleen luo täydellisen kirjoitusympäristön, luo samalla myös paineita kirjoittaa hyvin. Yhtäkkiä alkoikin tuntua, etten saa mitään sanoja alas ja kaikki, mitä kirjoitan kuulostaa huonolta. Tunsin itseni maailman surkeimmaksi kirjoittajaksi, kaduin, että olen ikinä luvannutkaan edes kirjoittaa yhtään mitään ja olin pettynyt itseeni, kun en kaikista valmisteluistani huolimatta ollut niin hyvä, kuin olisin halunnut olla. Minulla oli paha lukkotila eikä tekstiä vain syntynyt siitä huolimatta, että mielessäni oli tuhat asiaa, jotka halusin kirjaan sisällyttää.
Yritin päästä tilanteesta yli ja kokeilla erilaisia inspiroitumisen keinoja. Kävin esimerkiksi isossa thaimaalaisessa kirjakaupassa ihastelemassa aasialaisia, taidolla tehtyjä kosmetiikkakirjoja ja uskoin, että ne antavat minulle intoa oman kirjani kirjoittamiseen. Pyörin kirjakaupassa pitkään, katselin paitsi kosmetiikkakirjoja, mutta myös muita eri aihepiirien kirjoja hartaudella ja kääntelin niiden sivuja hellästi. Lopulta menin kotiin ja oloni tuntui entistä surkeammalta. En voisi ikinä kirjoittaa niin hyvää kirjaa kuin nuo kaikki kauniit teokset olivat olleet.
Yritin hakea apua muista keinoista ja lopulta löysin avun paitsi kirjoittamisen vaikeuteen, mutta samalla myös moniin muihin elämäni ongelmiin yhden ohjeen kautta, jota suositellaan usein niille, joiden kirjoitus takkuaa.
Sen ohjeen mukaan minun tuli vain alkaa kirjoittaa ja kirjoittaa juuri niin surkeaa tekstiä kuin näppäimistöltäni tuli. Tärkeintä oli vain kirjoittaa ja antaa sanojen tulla, sillä sen jälkeen, kun ne olivat paperilla, voisi niitä muokata. Tyhjää paperia ei voisi muokata.
Tämä juttu ratkaisi asian. Hyväksyin, etten voi tavoittaa huikeaa flow-tilaa kirjoittamisessa aina, vaikka joskus sellainen tuntuikin olevan päällä. Joskus piti vain aikatauluttaa elämä niin, että tiettyyn aikaan kirjoitan tietystä aiheesta eikä ole mitään väliä, kuinka surkeaa tekstistä tulisi, sillä niitä surkeita sanoja voisi sitten hioa jälkikäteen. Tämä toimi minulla. Usein ne surkeat sanat eivät enää seuraavana päivänä luettuina olleetkaan ihan niin surkeita ja niistä sai pienellä editoinnilla hyviä.
Oli homma mikä tahansa, on tärkeintä vain tarttua siihen ja alkaa tehdä.
Tämän jutun tajuaminen antoi minulle paljon myös muunkin elämäni kannalta. Sittemmin se on auttanut paitsi bloggaamisessa mutta myös muissa asioissa. Olen nimittäin todella huono tarttumaan juttuihin, joita en voi sanoa osaavani täysin. Tämän vuoksi välttelen monia juttuja ja keksin syitä, miksi en voi tehdä niitä. Ihailen esimerkiksi työkaveriani, joka totesi, ettei ole ihan varma, mitä haluaa työssään tehdä, mutta toivoo, että pääsee kokoajan kokeilemaan uusia juttuja ja oppimaan niistä. Yritän imeä tätä asennetta itseenikin ja olen taistellut sen kanssa tämän talven aikana paljon.
Välillä on jopa tuntunut, etten halua mennä töihin, vaan jäädä vain peiton alle makaamaan, sillä en voi sanoa, että tiedän juuri nyt meneillään olevasta suurimmasta työprojektistani ihan kaikkea ja inhoan tehdä asioita, joissa olen ehkä huono. Samalla yritän sanoa itselleni, että harjoittelemalla oppii ja joskus on vain pakko olla aluksi pihalla, jotta voi tekemisen kautta tulla hyväksi. Samalla haluan saada projektini loppuun, jotta osaan tehdä sen seuraavalla kerralla entistä paremmin ja tiedän, kuinka se hoituu. Silloin voin jo uskoa olevani siinä hyvä.
On ollut tärkeää oppia, että joskus on hyvä tehdä juttuja, joissa on lähtökohtaisesti huono. Kirjaa kirjoittaessani minusta ei sentään tuntunut täysin siltä, sillä tiesin kyllä pääni sisällä, mistä haluan kirjoittaa, mutta kaikki se oli yhtenä iloisena kaaoksena poukkoilemassa ympäri päätäni ja minusta tuntui, ettei kirjani voi koskaan tulla valmiiksi, sillä yksittäisiä asioita ja pienistä osista muotoutuvia kokonaisuuksia oli niin paljon.
Kirjan kirjoittaminen opetti minulle, kuinka voin olla parempi suurien kokonaisuuksien hallinnassa. On ihan oikei panikoida vähän kokonaisuuden laajuudesta, mutta kun vain pilkkoo asiat pienempiin osiin ja päättää, että tiettynä päivänä tiettyyn aikaan keskittyy juuri siihen tiettyyn asiaan, saattaa lopulta huomata, että homman saakin tehtyä ja että niistä pienistä osista alkaa lopulta muodostua suurempia kokonaisuuksia.
Kun siis vain jäsentelee paperille kaiken, mikä päässä pyörii rasittamassa mieltä hahmottaa kokonaisuuden paremmin ja kun hommiin voi tarttua yksi kerrallaan, tuntee myös edistyvänsä. Sama lähestymistapa toimii lähestulkoon kaikissa projekteissa riippumatta siitä, onko kyse elämäntaparemontista, kodin siivoamisesta vai omakotitalon rakentamisesta.
Olen itse luonteeltani stressaaja. En ole aina ollut sitä näin paljon, mutta minusta on viime vuosina tullut sitä yhä enemmän ja enemmän. Tiedostan, että aiheutan itse oman stressini, sillä kun ryhdyn johonkin, haluan tehdä sen hyvin. Haluan lopuksi tuntea, että tein parhaani eikä minulle jää sellaista oloa, että jos olisin tehnyt homman vielä ihan vähän paremmin, olisi lopputuloskin menestynyt paremmin.
Samalla olen myös sellainen, että kun homma ei menekään niin hyvin kuin kaikkeni annettuani halusin, julistan sitten itselleni, että siinä näit, vaikka annat kaikkesi, et ole hyvä tässä ja nyt kannattaa keksiä jotain muuta. En osaa piirtää, joten en ikinä edes yritä. Inhoan suurinta osaa urheilulajeista, joten en edes halua kokeilla uusia juttuja. Olen tuuliviiri, joka myy maansa hetkessä ja vetäytyy surkeana sohvan pohjalle koettuaan epäonnistuneensa, mutta samalla myös vieteri, joka voi pompata sieltä yhtäkkiä ylös ja valvoa vaikka aamuun asti puuhaamassa jotain sellaista, mistä innostuu ja missä kokee olevansa hyvä.
Jatkossa yritän muistaa, ettei kaikessa tarvitse olla heti hyvä, tärkeintä on vain tarttua asioihin ja usein tyytyväisyyden tunne on lopussa vielä suurempi kun tajuaa, että sai tehdyksi jotain sellaista, mihin ei olisi aluksi uskonut kykenevänsä.
Onko teidän helppoa tarttua tekemään juttuja, joissa ette usko olevanne hyvä?
Lue myös:
Näin kirjani syntyi
Ajatus kirjaan lähti kamalasta kohtaamisesta työpaikalla
Kirjani Täydellinen iho – opas korealaiseen ihonhoitoon on nyt kaupoissa!
Kiitos sinulle tämän itseasiassa aika syvällisen aiheen herättämien mietteiden jakamisesta! 🙂
Tuntui tekstin alusta loppuun siltä, kuin olisin lukenut omia ajatuksiani jonkun taitavamman kirjoittajan koostamana – niin täysin pystyin samaistumaan jakamiisi tuntemuksiin! 😀
Omana haaveena/kenties jopa tavoitteena olisi jonakin päivänä vielä kirjoittaa jonkinlainen teos, oli se sitten novelli tai romaani tai jotakin muuta (kerrottavaa kun tuntuu olevan niin paljon…hehheh!), mutta tiedostan liiankin hyvin ettei sellainen synny itsestään juuri niinä mainitseminasi hetkinä erikoiskahvien äärellä, vaikka ne kavereiden tapaamisen merkeissä kuinka mainioita juomia inspiroivassa ympäristössä ja seurassa olisivatkin. Muuan merkittävän 1800-luvun alun kirjailijan, nimittäin Jane Austinin kynästä onkin erinomaisen naseva ja motivoiva lause, joka myös sinun tekstistäsi pomppasi silmiin: ”I am not at all in a humor for writing; I must write on till I am.”
Upeaa, että kirjan kirjoittaminen tarjosi sinulle mahdollisuuden tuskastuttavan, mutta välillä niiiin palkitsevan perfektionismin tieltä poikkeamiseen – tästä kun vain saisi otettua oppia ja mallia itsekin! 😉
Luin, että kirjailija Raymond Chandler menetteli aikoinaan näin: kun piti kirjoittaa eikä inspiraatiota tullut, hän istui kuitenkin työpöydän ääressä. Kirjoittaa ei tarvinnut, mutta mitään muutakaan ei saanut tehdä. Yleensä sitten aika tuli niin pitkäksi, että kirjoittaminen alkoi maistumaan.
Kiitos inspiroivasta kirjoituksesta!
”Tämän vuoksi välttelen monia juttuja ja keksin syitä, miksi en voi tehdä niitä.” Tämä kommenttisi ei ikinä koskaan milloinkaan juolahda edes mieleen, kun tekemisiäsi täältä ruudun toiselta puolelta seuraa. Pikemminkin näyttää, että teet jatkuvasti kaikkea uutta ja suurta todella kovalla, jopa pelottavan hurjalla tahdilla ja onnistut kaikessa, mitä teet. Olet vain nippanappa kolmekymppisenä saavuttanut sellaisen määrän onnistumisia, että moni ihminen ei pääse vastaavaan koko elämänsä aikana.
Olisiko kirjoituksestasi huokuva hiukan alavireinen tuntu vain sitä, että olet puristanut itsesi yhtä kuiviin kuin vitsin verokarhu kaktuksen? 🙂 Tuollainen mankeli, jonka läpi olet viime aikoina mennyt, kaataa monet.
Oletko koskaan ajatellut pitää muutaman viikon oikeaa, aitoa lepolomaa? Siis ei puolta vuotta tropiikissa kolmea työtä ja monia erilaisia projekteja samalla hoitaen 😀