Kolme kuukautta ilman meikkiä – mitkä fiilikset?

Siitä on nyt kolme kuukautta, kun päätin melko spontaanisti yhtenä päivänä, että pakkaan meikkini sivuun ja lopetan meikkaamisen.

Monille tällainen päätös on varmasti helppo juttu, mutta kun on yli 20 vuotta meikannut joka päivä töihin, kouluun sekä jokaiseen menoon ja ollut ilman meikkiä lähinnä vain kotona, ruokakaupassa ja kävelyllä, ei meikitön elämä ollut ollenkaan niin helppo juttu lähteä kokeilemaan.

Kun ihan aluksi kerroin jättäväni meikit ainakin toistaiseksi suunnittelin, että käytän silti kulmakynää. Olin tuona päivänä käyttänyt sitä ja ajattelin, että ilman sitä nyt en ainakaan osaisi olla.

Tuon päivän jälkeen en ole kuitenkaan käyttänyt edes sitä kulmakynää, vaan olen vain opetellut enemmän sinuiksi sen kanssa, etteivät kulmakarvani ole sen muotoiset tai väriset luonnostaan kuin ehkä toivoisin, mutta että sillä ei ole oikeastaan mitään väliä minulle.

Lue myös: Päätin lopettaa meikkaamisen

Luinkin vähän aikaa sitten jostakin, kuinka paljon helmpompaa ihmismielelle on sitoutua asioihin sataprosenttisesti sen sijaan, että sitoutuisi johonkin vain 98-prosenttisesti ja toimisi välillä toisin.

Kun kerran päättää, että toimii tietylla tavalla, eli esimerkiksi tässä tapauksessa, että lopettaa meikkaamisen kokonaan, on helppoa mennä päätöksen mukaan. Silloin ei tarvitse miettiä, kuinka toimii juuri tässä tilanteessa, vaan toimintatapa on aina sama tilanteesta huolimatta.

Jos ajattelisin, että lopetan meikkaamisen muuten, mutta meikkaan erityisiin menoihin, saisin olla jatkuvasti miettimässä asiaa ja puntaroimassa, onko tämä meno erityinen vai tavallinen. Silloin olisin joutunut jatkuvasti käyttämään aikaani asiaa harkiten.

Nyt on ollut helppoa, kun niin työtapaamiset, videopuhelut, tuttujen treffaamiset, naapurin luona kyläily ja ihan kaikki muutkin ovat menneet meikittä eikä ole koskaan tarvinnut pysähtyä miettimään, olisiko tämä nyt sellainen juttu, johon voisin laittaa vähän meikkiä ja minkä verran sitä meikkiä oikein laittaisi.

En ole kuitenkaan asettanut itselleni mitään kieltoa olla meikkaamatta. Jos haluan meikata, niin sen kun vain otan meikit esiin ja meikkaan.

Juttuhan on kuitenkin, että syy, miksi alunperin laitoin meikit sivuun oli, että en nimenomaan halunnut meikata, mutta meikkasin, sillä olin tyytyväisempi meikattuun kuin meikkaamattomaan naamaani.

Lue myös: Meikitön elämä – ensimmäisen viikon pohdintoja

En ole näiden kolmen kuukauden aikana kuitenkaan kertaakaan kaivannut meikkejäni ja parina ensimmäisenä viikkona välillä tuntemani epämukavuuden ja itseni peilistä kriittisesti katselun jälkeen en ole enää liiemmin edes ajatellut meikkejä.

Toistaiseksi en ole kertaakaan kokenut halua meikata niinä hetkinä, kun minulle olisi ollut ennen luontevaa turautua meikkipussiin. Olen sen sijaan yrittänyt mieluummin käydä läpi järjellä, miksi ajattelen, että tilanne vaatisi meikkiä, mitä oikeasti voisi tapahtua, jos minulla ei ole meikkiä sekä kuinka se saisi minut reagoimaan ja tuntemaan ja mitä sitten tapahtuisi.

Lopputulos on poikkeuksetta ollut, ettei meikittömyys vaikuta omaan elämääni mitenkään muuten kuin korkeintaan omien korvieni välissä ja kun nämä jutut on saanut jumpattua itselleen ainakin jossain määrin kuntoon, on elämäni ollut helpompaa.

Joskus olen ehkä miettinyt, mitä muut mahtavat miettiä, kun menen johonkin tilanteeseen ilman meikkiä, mutta sen sijaan, että olisin käyttänyt aikani miettiäkseni, pitäisikö nyt kuitenkin meikata, olen yrittänyt keskittyä miettimään, miksi minulle on niin tärkeää, ettei kukaan miettisi meikkaamatonta naamaani pahalla.

Kuten sanotaan, ei kuulu millään tavalla minulle, mitä joku muu minusta ajattelee. (Voi kun aina osaisikin käytännössä elää tämän mukaan…)

Niinkin pinnallinen asia kuin meikkaaminen on siis siitä luopumisen myötä vienyt ajatukset usein melko syvien kysymysten äärelle. Joihinkin niistä on löytynyt vastauksia ja joihinkin taas vastausten pohtiminen on jatkuva prosessi.

Lue myös: Meikkirauhan julistus

Paras juttu meikkien jättämisessä on kuitenkin ollut se, että siinä missä ennen koin meikatun minäni olevan se normaali ja meikkaamattoman minäni olevan jotenkin homssuinen ja huonompi versio itsestäni, koen nyt meikkaamattoman minäni normaaliksi.

Pidän siitä, etten enää meikittömiä kasvojani peilistä katsoessa ensimmäisenä mieti, mikä on pielessä ja mitä pitäisi korjata. Olen tottunut asioihin, joita ennen ajattelin vioiksi ja pidän niitä nyt enemmän ominaisuuksina.

Minä näytän tältä ja se on täysin okei. Minun ei tarvitse näyttää miltään muulta, jotta joku muu mieltäisi minut paremman näköiseksi eikä minun tarvitse yrittää näyttää erinäköiseltä, jotta voisin hyväksyä itseni.

Itsensä hyväksyminen on jatkuva prosessi eikä meikkaamisen lopettaminen tietenkään tarkoita, ettenkö välittäisi yhtään siitä, miltä näytän. Se on vain saanut minut lopettamaan niiden jatkuvien pikaratkaisujen etsinnän, joita meikeillä sai aikaan.

Tiedostan siis esimerkiksi paremmin, että koko kehon hyvinvointi näkyy ratkaisevasti ihollani, eli sillä, mitä syön, kuinka hyvin nukun ja minkä verran liikun on kaikilla erityisen paljon merkitystä ja ne ovat jopa ihonhoitoa tärkeämpiä asioita – onhan iho varsin häntäpään sijoilla tärkeysjärjestyksessä, kun keho jakaa saamiaan ravintoaineita.

Paitsi että nuo kaikki asiat vaikuttavat ihooni, vaikuttavat ne tietysti myös hyvinvointiini ja terveyteeni kokonaisvaltaisesti. Ne ovat paljon ulkonäköä tärkeämpiä asioita.

Lue myös: Kuinka tuntea olonsa paremmaksi ilman meikkiä

Tähän asti olen siis viihtynyt hyvin ilman meikkiä ja juuri nyt minusta tuntuisi jopa vieraalta ajatukselta alkaa meikata.

Se, että käyttäisin siihen aikaa ei tunnu houkuttelevalta ja se kaikki meikkipojaan liittyvä tuskailu, kulmakarvojen epätoivoinen meikkaaminen ja muukin värkkääminen eivät vain tällä hetkellä tunnu millään tavalla itselleni tärkeältä.

En kuitenkaan tiedä, kauanko tulen ajattelemaan näin, sillä näkemykseni voi hyvinkin muuttua. En siis halua alkaa väittämään, että en jatkossakaan meikkaisi.

Olen esimerkiks aloittamassa syyskuussa estenomin ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opiskelun ja voihan olla, että ryhmäni on täynnä upeasti meikkaavia ihmisiä ja alan tuntea ylitsepääsemätöntä epävarmuutta meikkaamattomuudestani ja kokea sen myötä pakottavaa tarvetta meikata.

Sitten täytyy vain jälleen puntaroida oman mielensä kanssa, onko helpompaa vain laittaa meikkiä naamaan, jotta voin lakata ajattelemasta asiaa, vai pitäisikö minun jälleen keskittyä oman mieleni ja ajatusteni kehittämiseen.

Vaikka meikkaamattomuus on tuntunut minusta hyvältä ja ollut yksi parhaista muutoksista, joita olen elämässäni tehnyt, en silti edelleenkään halua olla mikään meikkaamattomuuden toitottaja, jonka missiona olisi saada muutkin lopettamaan meikkaamisen.

Minusta meikkaaminen on jokaisen henkilökohtainen asia ja jokaisen kuuluu saada rauhassa meikata juuri niin paljon tai vähän kuin haluaa eivätkä meikkaamisen syyt kuulu kenellekään muulle.

Syy, miksi haluan kuitenkin jakaa omia ajatuksiani meikkaamattomuudesta on, että niin moni on kertonut miettineensä asiaa ja yhtynyt ajatuksiini siitä, että ei pidä meikkaamisesta, mutta ajatus meikkaamisen lopettamisesta on samalla tavalla totaalisen vieras ja jopa pelottava kuin mitä se minullekin oli vaikkapa puoli vuotta sitten.

En olisi ennen voinut kuvitellakaan edustavani missään ilman meikkiä. Ajattelin, että meikittömyys on vain niiden juttu, joilla on tasaisen sävyinen iho ilman punoitusta, pigmenttiläiskiä ja tummia silmänalusia sekä olemattomat ihohuokoset, täydelliset kulmakarvat ja silmäripset sekä noh, luonnonkauniille ihmisille, jollaisena en ajatellut itseäni ollenkaan.

Meikittömien kuukausien myötä minulle on kuitenkin tullut yhä selkeämmäksi, että kyse oli omalla kohdallani todella paljon siitä, millaisia odotuksia itselleni asetin, kuinka paljon myönnyin ulkoa tuleviin paineisiin ja millaisen painoarvon olin valmis antamaan muiden ajatuksille.

Pidän ajatuksesta, että voin omalla toiminnallani olla mukana normalisoimassa sitä ajatusta, että ihon pitäisi muka olla virheetön ollakseen kaunis. Ei pidä ja on täysin normaalia, ettei iho ole virheetön.

Täydellinen iho on sellainen, jossa itsellään on hyvä olla eikä sen tarvitse olla yleisen kauneuskäsityksen mukaisesti virheetön.

Lue myös: Kuinka hyväksyä itsensä täydellisyyteen pyrkivässä maailmassa

Minulla on edelleen hyviä ja huonoja ihopäiviä. Niitä, joina iho näyttää ihmeellisen tasaiselta ja hyvältä sekä niitä, joina se yhtäkkiä heittää kapuloita rattaisiin ja punottaa, kiiltää rasvaisena tai muuten vain on hankala.

Erona on vain se, minkä verran annan nykyään asialle painoarvoa. Siinä, missä huonona ihopäivänä meikkaamatta liikkuminen tai edes itsensä peilistä katselu olisi tuonut pahaa mieltä, ei asia saa enää ajatuksistani samalla tavalla tilaa.

Oli minulla sitten huono tai hyvä ihopäivä, ei se enää määrittele elämääni samalla tavalla eikä sillä ole enää samanlaista yliotetta ajatuksistani.

Yksi asia, jonka huomasin myös muuttuneen oli se, että kolme kuukautta sitten otin ahkerasti kuvia meikittömistä kasvoistani tottuakseni niihin. Nyt, kun yritin etsiä tuoreita kuvia, ei niitä löytynyt.

Omien kasvojen kuvaaminen blogiin on läpi blogihistorian ollut aina se tylsin ja vastenmielisin osuus bloggaamista ja nyt, kun ajatukseni ovat täyttyneet muilla asioilla kuin oman ulkonäön miettimisellä, en ole liiemmin astunut kameran eteen.

Aluksi mietin, onko kyse jälleen siitä, että olisin jotenkin tyytymätön kuviin ja välttelisin kameraa siksi. Koen kuitenkin, että kyse on enemmän siitä, kuinka en vain yksinkertaisesti yhtään ole koskaan pitänyt kuvaamisesta ja nyt kun se ei ole tarpeellista, en halua käyttää aikaani siihen.

Sekin on täysin okei.

Lue myös: Kaksi voimaannuttavaa kuukautta ilman meikkiä

Kuulisin mielelläni muidenkin omia fiiliksiä meikkaamisen lopettamiseen liittyen!