*Sis. mainoslinkin
Tämä postaus voi kuulostaa hieman masentavalta ja sanon heti, ettei kyseessä ole mikään rivien välistä luettavissa oleva itsemurhaviesti, vaan ihan vain kirjaesittely kirjasta, joka todellakin laittoi miettimään.
Luin viime talvena ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirjoittaman Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous -kirjan ja koska sen sisältö on siitä lähtien pyörinyt mielessäni säännöllisesti ja jopa vaikuttanut jollakin tapaa elämääni, halusin nostaa kirjan esiin blogissani.
Kirja on käännetty jo yli 30 kielelle, joten en ole ainoa, jota sen sanoma kiinnosti.
Tämä kirja on eräänlainen KonMarin jatke jollain tapaa. Sen kirjoittaja on eläkeläinen, nykyään 86-vuotias isoäiti, joka tajusi, että kun hän kuolee, jää hänen omaisuutensa muiden riesaksi. Hänen läheistensä tulisi käydä kaikki hänen tavaransa läpi ja käyttää aikaansa miettimällä, mitä niistä säilyttää, kuinka lopuista tavaroista hankkiutuisi eroon ja mahdollisesti myös maksaa siitä niin rahassa kuin menetetyssä vapaa-ajassakin.
Tämän vuoksi hän päättääkin itse tehdä oman kuolinsiivouksensa, eli hankkiutua eroon turhista tavaroista – onhan hänellä itselläänkin kokemusta muiden ihmisten kuolinsiivouksen tekemisestä.
Lue myös: Mitä eroa on KonMarilla ja minimalismilla?
Yleensä kuolinsiivous on asia, joka tehdään vasta jonkun läheisen kuoltua tämän edesmenneen läheisen tavaroille, mutta jos on ajattelevainen (ja siihen on mahdollisuus), tekee sen itse jo etukäteen. Oma etukäteen toteutettu kuolinsiivous itsessään ei ole mitenkään surullinen asia, sillä itseasiassa ylimääräisten tavaroiden raivaaminen tuo elämään vain pelkkää hyvää: kotona on esimerkiksi enemmän tilaa olla ja liikkua. Itse viettäisin ainakin eläkepäiväni mielummin monella muulla tavalla kuin siivoamalla ja haluaisin, että rollaattorilleni olisi kotona kulkutilaa.
Sitäpaitsi monella meistä on paljon asioita ja jopa eräänlaisia salaisuuksia, joita ei ehkä haluaisi jättää muille kuoltuaan. Itselleni tällainen juttu olivat esimerkiksi vanhat päiväkirjat, joita en todellakaan haluaisi kenenkään koskaan lukevan, joten hankkiuduin niistä viime vuonna eroon.
Olisi toki ihanaa, jos ne olisivat olleet täynnä jälkipolvia kiinnostavia asioita, mutta omani eivät olleet. Ne olivat täynnä teinin pahaa oloa, joka hävetti vielä vuosikymmentenkin jälkeen niin paljon, etten ikinä tahtoisi kenenkään lukevan niitä.
Lue myös: Kannattaako vanhat päiväkirjat säilyttää?
Margaretan oma kuolinsiivous alkoi kellarin ja ullakon tyhjentämisestä, kun hän päätti, että haluaa säästää omat lapsensa tulevalta raivausurakalta. Hän koki, ettei ole reilua, että perheen pitäisi huolehtia kaikista tavaroista kun häntä ei enää ole. Myönnän, että en itsekään haluaisi, että muut joutuisivat huolehtimaan minun tavaroistani kuoltuani.
Siinä missä KonMarissa kysytään jokaisen tavaran kohdalla, tuottaako se itselleen iloa, pohditaankin kuolinsiivouksessa, onko tavarasta huolta tai harmia perikunnalle (sekä tietysti, onko itsellään sille edes tarvetta enää). Pessimististä ehkä, mutta minusta miettimisen arvoista.
En itse (tietääkseni ainakaan) tee kuolemaa, mutta olen hyvin tietonen siitä, että kuolen joskus. Keskimääräinen eliniän ennuste on Pohjoismaissa varsin korkea, mutta en todellakaan pidä itsestäänselvyytenä, että saavuttaisin tuon iän.
Itseasiassa pidän jopa todennäköisempänä, että en saavuta sitä ja olen ylipäätään kiitollinen, jos elän yli 35-vuotiaaksi saamatta kuulla, että minulla on joku syöpä. Varsinkin viime vuodet olen siis pyrkinyt yhä paremmin elämään sen mukaisesti, että jos kuolen huomenna en harmittele, kuinka paljon haaveita jäi toteuttamatta. Yritän tehdä niistä totta nyt ja elää niiden mukaista elämää.
Kun kuolen viimeisiä asioita, joita haluan on, että joku muu joutuu ottamaan omat tavarani riesakseen ja käymään niitä läpi. Jos edes minä en viitsisi käydä omia tavaroitani läpi, olisiko kovin kohtuullista jättää niitä vain jollekin toiselle, jolla ei edes ole samanlaista suhdetta niihin?
En itse koe, että olisi, joten rehellisen avoimesti sanottuna tietoisuus siitä, etten elä ikuisesti ja voin kuolla vaikka jo huomenna on auttanut minua paljon turhien tavaroiden raivaamisessa. Se on myös auttanut luomaan kotiin sellaista järjestelmällisyyttä, että jos minulle kävisi jotain, ja mieheni olisi yhtäkkiä yksin, ei tavaroideni läpikäynti ainakaan toisi hänen elämäänsä lisää ikäviä tuntemuksia ja turhia haasteita.
Lue myös: Mitä eroa on keräilyllä ja hamsterimaisella keräämisellä?
Vaikka Margareta Magnussoninkirja onkin periaatteessa kirjoitettu eläkeläiseltä eläkeläiselle, ei sen oppien mukaista kuolinsiivousta ole koskaan liian aikaista aloittaa. Ei myöskään tarvitse olla pessimisti tehdäkseen sen, sillä on vain realistinen fakta, että me kaikki kuolemme joskus. Kuolemasta ei puhuta paljon ja ihmisten kuoleminen tulee meille siksi jostain syystä aina yllätyksenä, vaikka se on varmin asia, jonka jokainen syntynyt elämässään tulee joskus kohtaamaan.
Kuolinsiivouksen mukaiset säännöt myös pätevät oikeastaan kenen tahansa elämässä. Kirjan tarkoituksena kun ei ole valmistautua kuolemaan ja jäädä passiivisena odottamaan sitä tai uhrata koko loppuelämää tavaroiden vähentämiselle, vaan ihan vain todeta, että kun turhien tavaroiden karsimisen aloittaa sivutoimisena projektina vielä kun oma pää pelaa, helpottaa se paitsi omaa loppuelämää ja jättää tilaa muulle elämälle, mutta myös tuo helpotuksen kuoleman jälkeen muutenkin ikävään tilanteeseen jääville ihmisille.
Voisi siis sanoa, että ajattelevainen ihminen tekee oman kuolinsiivouksensa ja sen ajoissa tehdessään ehtii myös hyötyä sen lopputuloksesta itsekin – eihän kuolinsiivouksen tarkoitus ole kuitenkaan luopua kaikesta, vaan päästää vain irti turhasta ja tarpeettomasta. Vähän ehkä sama juttu, kun moni hoitaa ennen muuttoa tai asunnon myyntiä kuntoon vuosia odottaneita siivous- ja remonttijuttuja miettien sitten, että miksi en tehnyt näitä aiemmin, niin olisin itsekin voinut nauttia lopputuloksesta.
Kun ylimääräisistä tavaroista hankkiutuu eroon, vapautuu kotiin tilaa. Kun samoja tavaroita ei tarvitse järjestellä yhä uudelleen ja uudelleen, vapautuu myös aikaa. Muistot eivät myöskään katoa mielestä, vaikka niihin liittyvistä tavaroista luopuisi.
Lue myös: Tämän vuoksi et onnistu vähentämään tavaroitasi
Kaikki nämä sanat voivat kuulostaa todella tylyiltä. Eihän kukaan voi elää elämäänsä ajatellen, että kohta minä kuolen ja siihen pitää olla valmistautunut. Ei tietenkään voi, mutta oman kuolevaisuuden tajuaminen voi olla hyvä sysäys siihen, että hankkiutuu eroon turhista tavaroista, joita ei tarvitse, mutta joista ei ole saanut aikaiseksi hankkiutua eroon. Samalla se on myös hyvä sysäys varmistaa, että elää varmasti sellaista elämää, jollaista haluaakin elää.
Kuolinsiivouksen tarkoituksena ei ole luopua mistään tarpeellisesta, vaan käydä vain läpi omaisuus niin, ettei kotona pyöri tarpeettomia tavaroita viemässä tilaa ja aikaa. Sellaista elämää ihan jokaisen soisi elävän.
Moni ajattelee jostain syystä kodin raivaamisen olevan joko-tai-hommaa, eli joko se tehdään täydellisesti ja jätetään vain vähän jäljelle tai sitten sitä ei tehdä ollenkaan. Olen kuullut vaikka kuinka monen naureskellen heittävän, ettei hän ikinä konmarittaisi – ihan kuin pitäisi joko luopua kaikesta tai sitten ei mistään.
Todellisuudessa sille on valtava määrä välimuotoja. Jokaisesta turhasta tavarasta luopuminen helpottaa elämää jollakin tavalla: joko omaa arkea tai sitten niiden, jotka joutuvat joskus tulevaisuudessa päättämään, mitä tuolle edesmenneen ihmisen tavaralle tehdään.
Todellisuudessa en myöskään ihan ymmärrä, miksi joku ei edes jossain määrin konmarittaisi, sillä konmarittamattomuus tarkoittaa, että tietoisesti pitää kotonaan tavaroita, joista ei ole iloa tai hyötyä. Minusta se jos jokin kuulostaa hullulta, sillä KonMarin ideana kun vain on huolehtia, että kotona on iloa ja hyötyä tuottavia tavaroita. Miksi kukaan edes haluaisi kotiinsa hyödyttömiä tai pahaa oloa tuottavia juttuja?
Lue myös: Millainen minimalisti olet – 7 erilaista tyyppiä
Tämäkin voi kuulostaa karulta, mutta kirja sai minut myös miettimään monia puolison kuolemaan liittyviä käytännön asioita. Olen sen vaikutuksesta esimerkiksi kysynyt muusikkomieheltäni, mitä minun kannattaisi tehdä hänen instrumenteilleen, jos hän kuolee. En olisi todellakaan itse tiennyt, mihin ne olisi parasta viedä. Olen käytännön ihminen ja kun tiedän, kuinka tällaiset käytännön asiat hoituvat, tuntuu paremmalta.
Tiedän, että moni miettii, että älä nyt jaksa, tästäkinkö pitää ottaa stressiä, elä vähän rennommin ja mieti vähemmän! Tällaisten asioiden tietäminen on kuitenkin se, joka päin vastoin tuo minulle rauhan tunteen. Asian kysymiseen ja vastauksen saamiseen menee minuutti, eli huomattavasti vähemmän kuin mitä siihen menisi itkunsekaisessa shokissa vastausta itse toisen kuoleman jälkeen etsiessä.
En itse pidä itsestäänselvyytenä sitä, että minä ja kaikki läheiseni olemme elossa vielä huomenna, sillä vaikka sen todennäköisyys onkin suuri, on elämä monelta osin lottoa. Kukaan meistä ei ole kuolematon. Moni menee terveenä nukkumaan, mutta saakin yllättävän sairaskohtauksen eikä koskaan näe seuraavaa päivää. Ei tarvitse kuin mennä iltapäivälehtien verkkosivuille nähdäkseen, että niin tapahtuu lähes päivittäin ja ne tarinat, joita siellä kerrotaan ovat vain murto-osa tosielämän tapahtumista.
Lue myös: 5 erilaista taktiikkaa tavaroiden vähentämiseen
Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous -kirja toikin tavaroiden karsimiseen jälleen yhden uuden ja mielenkiintoisen, mutta myös aiempaa paljon syvällisemmän näkökulman. Samalla se myös herätteli muistamaan, että kuka tahansa voi kuolla koska tahansa ja niin kauan kun täällä elää, kannattaa elämästä tehdä parasta mahdollista.
Itselleni paras mahdollinen elämä on sellaista, että minulla fyysistä tilaa tehdä haluamiani asioita sekä henkistä jaksamista niiden tekemiseen. Tavaroiden vähentäminen ja sen myötä yksinkertaistunut elämä on tuonut näitä molempia.
*Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous -kirja löytyy myynnistä Adlibris-verkkokaupasta täältä.
Kirjan voi myös kuunnella äänikirjana tai lukea e-kirjana *Storytel-palvelussa, johon voi lunastaa 30 päivän ilmaisen kokeilujakson täältä uutena käyttäjänä.
Hyvä kirjoitus. Minusta Kuolinsiivous-kirja oli jotenkin pinnallinen ja myös kovin ruotsalainen. Toisaalta olin joistain kohdista todella eri mieltä. Lukiessa tulikin sellainen olo, ettei kuolinsiivouksen tekijä välttämättä voi vietää, m i k ä jälkeläisiä kiinnostaa. Olen todella onnellinen, että hallussani on isovanhempieni seurusteluajan kirjeenvaihtoa. Nykyään moni viskoo roskiin kaikki kirjeet, kortit ja päiväkirjat. Se on sääli. Samaten kuolinsiivouksen tekijä ei välttämättä tajua, mikä on nuorempien mielestä himoittua antiikkia tai retroa. Kaverin taloyhtiössä joku oli kipannut roskiin vanhat Arabian astiastot. Itse olen nähnyt sekajätteessä käyttämättömät kapiot, siis pitsilakanoita, pellavapöytäliinoja ja sen sellaista.
Pohjimmiltaan kuolinsiivouksen idea on tietenkin hyvä ja hyödyllinen.
Tein jonkinlaisen kuolinsiivouksen kun lähdin reilu 7 vuotta sitten kantasolusiirtoon tietämättä tulenko koskaan takaisin. Kävin kaikki paperivalokuvat läpi ja merkkasin lasten kuvien taakse kumpi pojistamme oli kuvassa. Mies kun ei vauvakuvista heitä erota.. Kävin läpi vaatteet ja kierrätin vanhat ja huonokuntoiset. Kävin läpi korut ja koriste-esineet (lähinnä keräämäni kotimaiset vanhat lasiesineet) ja luetteloin mitkä voi myydä rahapulassa ja mitkä haluaisin, että säilyisi kunnes lapset osaavat sanoa haluavatko niitä itselleen. Mapitin kaikki tärkeät paperit, jokaiselle oma mappi jne.. No täällä ollaan edelleen ja nämä tuolloin järjestämäni tavarat edelleen hyvässä järjestyksessä. Muuten kyllä valitettavasti hommat levällään ja pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni.
Jotenkin tietoisen tietämättä, aloitin kymmenisen vuotta sitten tällaisen tyhjennyksen kotona. Kellari oli täynnä lapsuuden tavaraa mitä äiti pakannut aikoinaan mukaan, työhön liittyvää tavaraa ”jota joskus voi käyttää”… päiväkirjat jotka olivat täynnä ahdistavia ajatuksia ei kivalta elinajalta, laatikoittain kortteja…. nyt 45+ ikäisenä olemme äitini kanssa avoimesti puhunut siitä, mikä hänen tavaroistaan on itselleni tärkeää. Ja lisäksi olen tehnyt kirjalliset ohjeet aika arvokkaille omille keräilytavaroilleni; mitä näille tehdä kun minusta aika jättää. Kyllä, tavara vähenee enkä tunne että kaipaan mitään. Itse asiassa on tilaa hengittää ja elää. Tavara ei tee onnelliseksi. Muistot elävät.
Olen aiemmin kerännyt ympärilleni kaikenlaista kaunista tavaraa, mutta parin viime vuoden aikana olen alkanut kaivata väljempää tilaa ympärilleni. Enää en hankkisi lisää neliöitä, vaan olen vähentänyt kaikenlaista tarpeetonta tavaraa kaapeista ja tasoilta. Äitini ei ehtinyt päästä siihen vaiheeseen ennen kuolemaansa, vaan kotoa löytyi ihania muistoja hänen nuoruudestaan asti. Minusta ei ollut epämiellyttävää käydä hänen tavaroitaan läpi, vaan eräällä tavalla jäähyväiset vain saivat uusia, kauniita sävyjä. Joitakin pieniä esineitä olen säästänyt muistoksi äidistäni, yhdessä sisarusten kanssa jaoimme kullekin merkitykselliset esineet ja loput menivät roskiin ja kirppikselle. Omien läheisteni puolesta en voi tietää, mitä he lopulta haluaisivat minusta muistoksi, mutta en halua kuitenkaan alkaa dokumentoimaan ja arkistoimaan kokoelämääni.
Olen tästä aivan samaa mieltä. Kuolinsiivouksesta tulee valitettavasti mieleen, että yritämme hallita vielä kuoleman jälkeistäkin elämäämme ja haluamme siloitella ja siivota elämämme sen näköiseksi kun haluamme sen Jälkipolville näytettävän ja kuvittelemme, mikä heitä kiinnostaa. Eihän siinä mitään, kukin tekee tavallaan, mutta minusta se olisi todella harmi.
Harrastan tankotanssia ja minulla on tanko kotona. Olen kayttanyt sita n.3 vuotta ahkerasti. Se tuo minulle paljon iloa, mutta laheisilleni se olisi varmasti taakka. Tanko on hyvassa kunnossa, mutta laheiseni eivat ole ollenkaan ”tankopiireissa” joten sen eteenpain laittaminen on vaikeaa. En edes ole varma haluaako kukaan noin kaytettya tankoa.. Sen havittaminen taas tuntuu haaskaukselta. 20 kiloinen metallitanko kaatopaikalla .. 😀 Taytyykin miettia mita asialle voi tehda. Toivottavsti en saa sairauskohtausta tanaan 🙂
Kuolinsiivouksen voi tosiaaan kauniisti nähdä elämään lisää iloa tuovana asiana, mutta valitettavasti on monia vanhempia ihmisiä, jotka ovat saaneet asiasta pikemminkin taakan hartailleen. He tuntevat syyllisyyttä omista tavaroistaan ja muistoistaan, koska pelkäävät olevansa muiden riesana jopa kuoltuaankin. Se on tosi kurjaa, koska kyllähän ihmisellä pitäisi olla oikeus nauttia omasta elämästään miettimättä sitä, kuinka olisivat kuoltuaan mahdollisimman pieni vaiva. Lisäksi usein jäljelle jääneiden voi olla jopa helpompi kierrättää ja muuten hävittää toisen omaisuus, koska siihen ei sisälly samanlaista tunnetaakkaa. Mutta tämä nyt vaan tämmöisenä sivuhuomiona ja tekstissähän korostitkin parempaa suhtautumistapaa!
Välillä oon miettinyt myös sitä, miten nykyinen asumistapamme tuottaa kuoleman jälkeen väistämättä turhaa omaisuutta. Huonekalut, vaatteet ja tavarat, jotka vielä eilen olivat välttämättömiä arjen osasia jollekin, muuttuvat kuoleman jälkeen ongelmaksi, koska emme enää asu useamman sukupolven talouksissa. Keskivertoihmiseltä jää jälkeen esimerkiksi vanha sohva, kahvinkeitin ja 90-luvun rullaverhot, jotka eivät kierrätettyinäkään kelpaa oikein kellekään, mutta jos joku jäisi asumaan samaan talouteen, samat tavarat kelpaisivat hyvin jatkossakin. On jotenkin hurjaa miettiä, kuinka monen ihmisen koko omaisuus muuttuu Suomessakin joka päivä kaatopaikkajätteeksi, koska kuolema on korjannut omistajan.
Tämä oli hyvin kiteytetty, että useamman sukupolven talouksissa vainajalta jäljelle jääneet tavarat eivät olisi mikään ongelma, mutta nyky tapamme asua tuottaa kuoleman jälkeen vain valtavan määrän jätettä ja kierrätettävää omaisten selvitettäväksi. Olen ollut mukana tyhjentämässä kahta kuolinpesää ja sitä tavaraa todellakin löytyy eri vuosikymmeniltä, kun eletään yli 90-vuotiaiksi. Lisäksi tulee kellarivarastojen ja ullakoiden tyhjennys, puhumattakaan siitä, jos joku joutuu tyhjentämään ison omakotitalon. Tyhjennys vie aikaa ja loppua kohti turnajaiskestävyys alkaa hiipua ja tulee sellainen fiilis, että haluaisi vasin heittää kaiken roskiin. Lopuksi säilytettävät tavarat pitää vielä saada varastoitua johonkin, koska huoneisto tai talo menee usein myyntiin.
Juuri tällä viikolla mietin, että kotona on paljon sellaista tavaraa, joka ajaa vielä asiansa ja jonka voi itse käyttää loppuun, mutta sellaisenaan sitä ei enää voisi myydä, koska kukaan ei ostaisi. Sellaista tavaraa on aivan turha suoltaa kierrätyskeskuksiakaan tukkimaan tai kirpputoreille pyörimään. Siksi varmaan suurin osa kuolinpesienkin tavaroista päätyy suoraan roskikseen.
Minusta on mukavaa, että iäkkäät sukulaiseni ovat jo elinaikanaan antaneet minulle sekä suvun nuorisolle itselleen tarpeettomiksi käyneitä astiastoja ja huonekaluja. Tietysti niiden täytyy olla myös saajilleen mieluisia. Näin ollen ne pääsevät uudelleen käyttöön ja iloa tuottamaan. Samalla vältytään turhalta uuden ostamiselta. Nykyisinhän esim. Iittala on ottanut uudelleen tuotantoon useita vanhoja astia- ja aterinsarjoja, joten perimiään tuotteita voi yhdistellä täydentäviin uusiin osiin.
Tässä on paljon totta. Kodin pienlaitteet ym. menevät kuolinpesistä suoraan roskiin, eikä moni ehkä edes halua kuolinpesätavaraa, vaikka olisi tarvettakin.
Kuitenkin yhden roska voi olla toisen aarre – harmittelen vieläkin, että mummon käsityöt joku sukulainen heitti noin vain roskiin. Toisaalta en olisi halunnut löytää alastonkuvia läheisen kuolinpesästä, joten vähän voisi katsoa mitä jälkeensä jättää.
Onko muuten Virve Lumenen rauhoittava naamio lopetettu? Sitä ei ole enää Lumenen verkkosivuilla.
Minusta kuolinsiivous on ihan hyvä idea, mutta siten toteutettuna, että siitä ei ole itselle eläessä haittaa tai tavaroista luopuminen ei aiheuta pahaa mieltä. Tähänhän pääsee Virve sinun metodillasi, eli toimittaa pois kaikki mikä itseä ei miellytä tai mitä ei tarvi eikä sitten osta uutta.
Isäni kuoli 2 vuotta sitten ja hänen jäämistöään on pikkuhiljaa siivottu. Kaikkea ei ole tarvinut rysäyttää kerralla, sillä äiti jäi asumaan heidän yhteiseen kotiinsa. Jos minä en olisi ollut mukana tässä siivouksessa, niin muut olisivat saattaneet olla hiukan sormi suussa, sillä jäämistöön kuului aseita. Isä alkoi kyllä eläessään huolehtia niistä, mutta liian myöhään. Minä onneksi tiedän aseista ja niihin liittyvästä lainsäädännöstä jotain, joten otin ne sitten kontolleni ja toimitin oikeaan osoitteeseen. Olisivathan muut saaneet apua kun olisivat soittaneet poliisille, että täällä on tussareita, mitä tehdään, mutta helpompi kai se näin oli.
En koe ongelmana toisen jäämistön läpi käymistä, jos kyseessä ei ole hamstraaja. Tai sellainen semi-hamstraaja. Tarkoitan sitä, että tavaroita säilytetään sen takia, että ”jos niitä joku joskus vielä tarvii”. Mutta tämänhän voi itse kukainenkin välttää vaikka konmarittamalla.
Täällä on hyviä kommentteja tähän aiheeseen liittyen. Yhden asian haluaisin kuitenkin huomauttaa, kirjoituksessa sanotaan, että muistot eivät häviä, vaikka niihin liittyvät tavarat hävittäisikin. Valitettavasti asia ei ole niin, ihmisen muisti on mutkikas ja muistot muuttuvat ja häviävät, voi tulla myös ’vääriä’ valemuistoja, tällöin joku tavara voi olla kiinnekohta, joka auttaa muistamaan asian oikein. Varsinkin valokuvat ovat oivallisia muistojen ylläpitäjiä. Toinen asia on tietenkin se, mitä haluaa muistaa. Järkevää on varmasti hankkiutua epämieluisista tavaroista ja muistoista eroon.
Ja niinkuin täällä moni huomautti, ei itse voi tietää, mitä jälkipolvi haluaa säilyttää. Muuten oikein hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus.