Muusikon tyttöystävän tunnustuksia

Pääsiäinen on ollut rentouttavaa aikaa. On ollut ihanaa olla kotona ja ottaa rennosti, kuunnella vaan hiljaisuutta ja…

Ei vaan, nauran itseni kipeäksi edes ajatellessani, että olisin voinut vaan kuunnella pääsiäisen ajan hiljaisuutta. Sen jälkeen, kun muutin yhteen muusikon kanssa olen saanut tutustua aivan uuteen maailmaan, josta en tosiasiassa ymmärrä puoliakaan, mutta joka on ollut todella mielenkiintoista seurattavaa.

Minulta on kyselty useaan kertaan Ruotsalaisesta ja vaikka olinkin aluksi ajatellut, etten kerro hänestä enempää päätin kuitenkin, että voisin ihan hyvin kertoa hieman hänen työstään, sillä se maailma, johon olen hänen työstä kautta tutustunut on ollut melko jännittävä tällaiselle alasta mitään ymmärtämättömälle.

Kuten olen jo aiemminkin maininnut, on Ruotsalainen siis muusikko. Hän soittaa freelancerina yhdeksää kymmentä erilaista puhallinsointinta, joista osaan nimetä yhden kaksi tunnistamatta kuitenkaan edes niiden erilaisia versioita. Tiedän, että mies soittaa mm. saksofonia, mutta en osaa erottaa altto- ja tenorisaksofoneja tai kuulla niissä eroja. En ole varma, tunnistaisinko klarinettia ja onko niitäkin kuinka monia erilaisia, mutta tiedän, että meillä on kotona melkoisen paljon erilaista musiikkitavaraa, joista kuulemma neljä on erilaisia saksofoneja ja muutama muu erilaisia klarinetteja. Ja sitten on vielä ainakin se joku elektroninen kolmikirjaiminen puhallinsoitin, jota en osaa kirjoittaa. Yritin kerran kehua osaavani soittaa nokkahuilua, jonka jälkeen mies kaivoi sellaisen laatikosta ja pyysi minua näyttämään. Hänen rohkaisevasta asenteestaan huolimatta Ostakaa makkaraa -kappale kuultiin asunnossamme minun soittamanani vain kerran eikä encorea ole tulossa.

Ennen kuin muutimme yhteen ja vielä hetken aikaa yhteenmuuttomme jälkeenkin minulla oli todella romantisoitu kuva mielessäni siitä, millaista asuminen muusikon kanssa olisi. Mietin itseni hengailemassa loftissamme viinilasi kädessä ja kuuntelemassa saksofonin romanttisia säveliä Ruotsalaisen harjoitellessa. Hän oli varoittanut minua, että saattaa vapaapäivinään harjoitella mielellään jopa kahdeksan tunnin ajan ja olin etukäteen ok asian kanssa. Hankimme hänelle kotiimme äänieristetyn studioboksin, jottei hänen tarvitsisi lähteä studiolle harjoittelemaan ja vaikkei se olekaan sisustuselementtinä kovin esteettinen, on se sitäkin käytännöllisempi.

Asetuttuani kunnolla asumaan Ruotsiin opin kuitenkin, että mielikuvani oli todella romantisoitu. Toisin kun voisi luulla se, että omistaa absoluuttisen sävelkorvan ja on todella hyvä työssään tarkoittaa nimittäin käytännössä usein ihan jotain muuta kuin kahdeksaa tuntia kaunista soittoa. Ja äänieristetty studioboksi tarkottaa lähinnä vain ääniä vaimentavaa boksia.

En tiennyt etukäteen, ettei kaikkien puhallininstrumenttien soitto ollutkaan sama asia kuin vaikkapa kitaran tai pianon soitto, jotka voisi kerran opittuaan tehdä abaut koska tahansa ja että jos harjoittelussa olisi parinkin päivän tauko, eivät tietyt suun lihakset olleetkaan enää täydessä terässä. Se kuulosti minusta hassulta. Instrumentteja oli soitettava vähän lähes joka päivä, mutta liiallinen soitto voisi myös tehdä hallaa tietyille lihaksille. En huomannut koskaan eroa soitossa, mutta hän kuulemma huomasi. Kaikki tämä rajoitaa jonkun verran esimerkiksi reissaamistamme, sillä kotoa ei voi tiettyinä aikoina olla poissa liian pitkään ilman, että soitto kärsii.

Joinakin päivinä seurustelumme alussa mietin rehellisesti sanottuna, että osaako tyyppi edes soittaa, sillä minusta harjoittelu kuulosti niin hirveältä. Ehkä hän vaan luulee osaavansa soittaa ja hänellä on pieni Idols-syndroma..? Helpostus oli kuitenkin suuri, kun hän kerran pahoitteli, että joudun kuuntelemaan hirveän kuuloista harjoittelua, sillä useat harjoitukset, joita hänen täytyy tehdä kuulostavat aivan kamalilta. Oli ihanaa kuulla, että asian ilmeisesti kuuluikin olla niin ja oli sitäkin hämmentävämpää yrittää ymmärtää, miksi sen piti olla niin. Eikö voisi vaan treenata kauniita sointuja..?

Olen kerran erehtynyt tekemään sen virheen, että päätin tehdä töitä kotoa. Päivä oli melko stressaava, hommaa oli paljon eikä oloni ollut kovin rentoutunut. Miehellä oli tiedossa studioäänitys ja tärkeä keikka ja hänen oli harjoiteltava koko päivä ahkerasti eri intrumentteja. Käytännössä kuuntelin siis koko työpäiväni ajan tunnista toiseen aivan suunnattoman raskasta erilaisten pillien instrumenttien vingutusta sointuja, kun hän yritti koko päivän ajan löytää ne täydelliset nuotit ja harjoitteli niitä sointuja, jotka eivät kuulemma soineet vielä täydellisesti. Ymmärsin silloin, miltä kolmannen luokan musiikinopettajastani oli tuntunut, kun nokkahuilupainotteinen musiikkitunti oli käynnissä. Olin aivan rikki ja päätin, etten koskaan enää tee töitä kotoa miehen ollessa siellä.

Mies on freelancer, joka esiintyy teatterituotannoissa, erilaisissa orkestereissa ja kokoonpanoissa sekä nauhoittaa erilaisten artistien kanssa levymateriaalia. Hän tekee sovituksia popista jazziin ja joskus jopa niin outoon ja taiteelliseen tavaraan, etten edes ymmärrä sen olevan kaunista musiikkia. Olin kerran kuuntelemassa keikkaa, jota hän oli hehkuttanut pitkään jo etukäteen. Tyypit, joiden kanssa hän soitti olivat kuulemma ”world class” ja musiikki juuri sellaista, jota hän soittaisi kaiket päivät jos vaan voisi.

Kuunnellessani esiintymistä en vaan ymmärtänyt siitä mitään. Tiedän, ettei musiikki ole ymmärtämistä vaan nauttimista, mutta en vaan kyennyt nauttimaan, sillä se oli minusta aivan mielettömän outoa. Myöhemmin sain lukea lehdestä erään varsin kriittisenä tunnetun musiikkikriitikon kehuneen heitä ja verranneen heitä johonkin saman kategorian maailman luokan yhtyeeseen. En selvästikään ymmärtänyt yhtään.

Käyn välillä katsomassa erilaisia keikkoja, mutta jos paikkani on kaukana lavasta enkä näe kunnolla en aina edes välttämättä tiedä, kuka soittajista on mieheni. Olen surkea tunnistamaan instrumentteja, mutta pidän tämä salaisuutena.

Koska minulla ei ole pidempää historiaa Ruotsin kanssa en tunne paikallisia pitkän uran tähtiä tai tiedä tunnettuja telkkariohjelmia, joten en osaa fiilistellä, mikäli hän pääsee soittamaan jossain superjutussa. Olen ollut kuuntelemassa keikkoja, joilla kaikki muut ovat tienneet artistin olevan pitkän linjan veteraani, mutta minulla ei ole ollut hajuakaan siitä, kenen bändissä mies on soittanut. En tiedä, kuka on paikallinen Jari Sillanpää. Olen jättänyt keikkoja väliin paikoissa, joiden olen jälkikäteen kuullut olevan mieletön juttu ja joita olen jälkikäteen harmitellut missanneeni.

Tosiasiassa mies tekee myös aivan hulvattomiakin keikkoja -ainakin minusta. Kun tapasimme, oli hän juuri aloittamassa uudessa teatterituotannon. Hän oli alun perin ollut auttamassa ystäväänsä valitsemaan tuotantoon muusikoita ja he olivat yrittäneet etsiä kaupunginteatterin näytökseen naispuolista puhallinsoittajaa, joka soittaisi hyvin seitsemää puhallinsoitinta. Sellaista ei löytynyt, joten Ruotsalaiselle ehdotettiin, josko hän suostuisi tuotantoon mukaan. Ottamatta selvää sen enempää millainen tuotannon idea oli, lähti hän mielellään mukaan. Freelancerille on aina mukavaa saada pidempiaikainen kiinnitys muiden töiden rinnalle.

Arvatkaa vaan, kuinka nauroin kun kuulin, että kyseessä oli naisvankilaan sijoittuva Chicago-musikaali ja että orkesteri näkyisi koko musikaalin ajan katsojille, mikä tarkoitti, että Ruotsalaisen olisi pukeuduttava naiseksi aina töissä ollessaan. Ja arvaatte varmaan, että minusta oli huomattavasti paljon hauskempaa kertoa kaikille mieheni työstä kysyville, että hän on viihdetaitelija, joka pukeutuu kolme neljä kertaa viikossa naiseksi ja nousee lavalle viihdyttämään yleisöä. Jostain syystä se jätti kysyjän aina hiljaiseksi. Ruotsalainen myös opetteli tekemään oman lavameikkinsä ja lähetteli minulle kuvia itsestään mekossa. Se oli outoa, hämmentävää ja huvittavaa aikaa. Ja voitte uskoa, kuinka paljon minua nauratti musikaalia katsoessani ja tietäessäni, että yksi sen orkesterin jäsenistä olikin karvainen mies…

Ja olenhan minä tottakai ylpeä hänestä. Olen usein nähnyt hänen nousevan hänelle tuttujen tyyppien keikalla lavalla ihan kylmiltään fiittaamaan kappaleita, joita hän ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Hänestä se on hauskaa enkä ikinä arvaisi hänen soittaessaan, että hän kuulee kappaleen vasta ensimmäistä kertaa. Itseasiassa tavatessamme hän teki juuri sellaisia keikkoja, joilla hän saattoi tavata DJ:n vasta juuri ennen keikan alkua ja jammaili pari tuntia saksofonillaan sointuja sellaisten biisien päälle, jotka hän vasta kuuli ensimmäistä kertaa. Koska en ymmärrä musiikista mitään, on se minulle tietysti aivan uskomatonta ja huikeaa. Silloin en tosin edes tiennyt, ettei hommaa oltu etukäteen harjoiteltu.

Olen siis saanut sukeltaa aivan uudenlaiseen maailmaan, josta en ymmärrä yhtään mitään ja se on itseasiassa aika hauskaa. Siitäkin huolimatta, että vaikka olen tiennyt jo valmiiksi olevani todella epämusikaalinen reputettuani ala-asteella musiikkiluokan pääsykokeen kun en osannut laulaa edes Ukko-Noaa nuotilleen (en taida kyetä siihen edelleenkään), on tämä outo musikaalinen maailma ollut mielenkiintoinen elämys, josta en ymmärrä yhtään mitään ja jota en siksi varmastikaan osaa arvostaakaan aina täysin. Tämä outo maailma antaa mukavan vastapainon kosmetiikkamaailmalleni, joka puolestaan on Ruotsalaiselle täysi mysteeri.

Mies on tottunut tyyppeihin, joilla on sävelkorvaa, mutta siitä huolimatta saan laulaa kotona nuotin vierestä Justin Bieberiä tai suomalaisia lastenlauluja ilman kritisointia. Hänellä ei luultavasti ole hajuakaan, kuka on David Guetta eikä hän ymmärrä Cheekin musiikkia, mutta hänen musikaalinen ja minun anti-musikaalinen maailmamme ovat onnistuneet kohtaamaan hyvin ilman ongelmia.

Hän ei ole tehnyt päivääkään muuta työtä kuin musiikkihommia ja hänen muusikkoystävänsä ovat aina yhtä mukavia minua kohtaan siitäkin huolimatta, etten ihan oikeasti ymmärrä yhtään, mitä he tekevät. Veikkaan, että muusikkoina he ovatkin kohdanneet paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat heihin ”vain muusikkoina”, joten he ovat oppineet olemaan tuomitsematta muita.

Blondille kosmetiikkabloggaajalle tämä on melkoinen helpotus, sillä ollessani vielä laivalla töissä tulin eräässä elämänvaiheessa useaan kertaan tuomituksi silloisen seurustelukumppanini hienostomaailmassa heti ihmisten kuultua, että olen kosmetiikka-alalla.

Meidän kotonamme ei siis ole pääsiäisenä soinut romanttinen saksofoni, mutta elämä hymyilee silti kaikin puolin. Kello on kolme iltapäivällä, Ruotsalainen vetäytyi juuri päivän neljännen kerran studioboksiinsa soittamaan nuotteja, jotka muistuttavat minua lähinnä laivalla oppimaltani lyhyitä ja pitkiä puhalluksia yhdistäviltä hälytysääniltä ja kaikki on vähän hassua. Enpä olisi etukäteen arvannut, että elämä muusikon tyttöystävänä on tällaista.

Ymmärrättekö te ihan tarkalleen, mitä teidän kumppaninne tekee työkseen?