Toisen meikittömän viikon ajatuksia ja meikkirauhan julistus

Päätin pari viikkoa sitten, että lopetan meikkaamisen toistaiseksi, sillä paitsi että en tuntenut itse meikin tekoa mukavaksi ajanvietteeksi, halusin myös oppia olemaan sinut meikittömien kasvojeni kanssa ja lakata ajattelemasta, että ne olisivat huonompi versio minusta.

Halusin myös ennen kaikkea lakata katsomasta itseäni niin kriittisellä silmällä ja yksinkertaisesti olla paremmin sinut sen kanssa, miltä näytin ilman meikkiä. Halusin tuntea oloni varmaksi riippumatta siitä, minkä verran olin tai en ollut itseäni ehostanut.

Kerroin viikko sitten ensimmäisen meikittömän viikon ajatuksiani ja on ollut mahtavaa, kuinka moni teistä on jakanut omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan aiheeseen liittyen. On kiinnostavaa ja inspiroivaa saada lukea niitä, kiitos!

Monille meikittömyys on pieni juttu, mutta kaikista niistä kommenteista ja viesteistä, joita olen itse saanut kuulee selvästi, että ajatus meikittömyydestä on monille muillekin kuin vain minulle suuri juttu – ainakin aluksi.

Haluan siis jatkossakin jakaa pohdintojani siitä, miltä meikitön elämä on tuntunut, millaisia tärkeitä ja välillä todella huvittaviakin huomioita siihen on liittynyt sekä millaisia ajatuksia se on herättänyt.

Toinen meikitön viikkoni on ollut vähintäänkin yhtä täynnä erilaisia ajatuksia kuin ensimmäinenkin. Olin ensimmäisellä viikolla esimerkiksi pohtinut, kumpi tapahtuisi ensin: se että tottuisin meikittömään naamaani vai se, että ihoni alkaisi näyttää itsestään paremmalta – tai tapahtuisikö jälkimmäistä varsinkaan edes koskaan.

Toisen viikon alussa koin, että jotenkin mystisesti nämä molemmat olivat jo ainakin jossain määrin tapahtuneet – siitäkin huolimatta, että olin luullut, että omiin meikittömiin kasvoihin menisi pidemmän aikaa tottua.

Toisen viikon alkaessa en enää ollut ihan niin itsekriittinen peiliin katsoessa kuin ennen, eli olin ainakin tottuneempi omaan peilikuvaani. En siis osaa ihan varmaksi sanoa, olinko vain tottunut siihen, ettei ihoni ollut luonnostaan täydellisen tasaisen sävyinen, jollaiseksi olin yrittänyt sen meikata ja olin tullut sen suhteen anteeksiantavaisemmaksi, vai oliko se oikeasti tasaisemman sävyinen.

Itseasiassa yhtenä päivänä jopa havahduin siihen, että kun eteeni lävähti vanha kuva itsestäni täydessä meikissä mietin jopa, että wow, tuonko näköiseksi minä itseni ennen tein ja koin, ettei se oikeastaan näyttänyt minulta.

En toki kokenut, että se “tuon näköinen minä” olisi ollut jotenkin huono juttu. Se vain oli erilainen ja nyt osasin ajatella paremmin, että se oli se versio, jollaisena halusin muiden minut näkevän, mutta ei se todellinen minäni. Ei minulla ole mitään meikkiä vastaan, mutta tämä oli mielenkiintoista tajuta kuten moni muukin juttu on ollut.

Yksi huvittavimmista jutuista, jonka toisella meikittömällä viikollani tajusin liittyi siihen, kuinka olen itseni ennen ilman meikkiä nähnyt.

Tykkään naisellisesta tyylistä ja yksi syy, jonka vuoksi en ole ollut täysin sinut meikittömien kasvojeni kanssa on ollut se, että olen kokenut ne jotenkin maskuliinisiksi. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle näin, mutta minusta on itsestäni tuntunut siltä ja olen siksi ajatellut asian olevan niin.

Toisella meikittömällä viikolla meinasin kuitekin kuolla nauruun kun tajusin, mistä tämä ajatukseni on lähtöisin. Sen taustalla oli nimittäin niinkin hullu juttu, että kun katsoin kuvista meikittömiä kasvojani, näin niissä paljon samoja piirteitä kuin isoveljeni kasvoissa.

Tämä linkin kautta olin siis tiedostamattani ajatellut kasvojani maskuliinisiksi, vaikka kyse oli vain niistä piirteistä, joita tunnistin veljenikin kasvoilla. Olipa hyvä, että sain tämänkin asian käsiteltyä nyt. Se, että minulla oli yhteisiä piirteitä veljeni kanssa ei siis tehnyt kasvoistani maskuliinisia.

Toinen juttu, jota minun on myös täytynyt käsitellä mielessäni viime viikkoina on ollut blogikuvien ottaminen. Vihaan sydämestäni olla kuvattavana ja olen vuosien varrella toistuvasti saanut kuulla siitä, kuinka epäfotogeeninen olen.

Minulla on kiusaantunut olo kameran edessä, en koe itseäni siinä luontevaksi, en tiedä, kuinka siinä pitäisi olla ja se on jopa ahdistanut jossain määrin. Kuvia, jotka eivät naurattaisi muita ja tyydyttäisivät minua on siis hyvin hankalaa saada, mutta koska kuvat liittyvät kosmetiikkablogiin usein olennaisena osana, olen löytänyt yhden tavan saada siedettäviä kuvia ja hyödyntänyt sitä.

Paras valo kodissamme on kattoikkunan alla parvella ja siellä maatessa valo osuu kasvoihin hyvin. Olen siis ottanut oikeastaan kaikki kuvani siellä, jolloin minun ei ole tarvinnut miettiä asiaa suuresti – teen saman jutun vain joka kerta.

Joskus olen jopa ottanut kuvia varastoon pitkäksi aikaa ja voi olla, etten mene kameran eteen kuukausiin, vaan käytän postauksissa vain vanhoja kuvia.

Päätin kuitenkin, että tähän samaan meikittömään syssyyn voisin yrittää olla okei kameran edessä myös muualla. Kai senkin voi oppia ja kai kameraa voi lakata vihaamasta?

Liikkuvassa kuvassa viihdyn kyllä loistavasti, mutta valokuvat ovat asia, joissa poseeraamista yksinkertaisesti vain inhoan. Jos minun pitäisi valita, menenkö studille kuvattavaksi vai hammaslääkäriin, valitsisin empimättä ehdottomasti hammaslääkärin siitäkin huolimatta, että pelkään hammaslääkäriä hieman.

Yksi tapa tottua omiin meikittömiin kasvoihini onkin siis ollut kuvata niitä enemmän ja oppia sen kautta näkemään, miltä oikeasti näytän. Se on tehnyt minulle hyvää.

Omia meikittömiä kuvia katsoessa on tullut kiinnittäneeksi huomiota useisiin asioihin ja yksi niistä on ollut omien kasvojen mittasuhteet, jotka ovat meikin kanssa näyttäneet aina niin erilaisilta – ja toki myös kuvakulma on ratkaissut.

Ovatko silmäni lähellä toisiaan? Onko otsani korkea? Ovatko poskeni isot? Onko nenäni tuon mallinen?

Aluksi olin kuvieni suhteen todella kriittinen, mutta pikkuhiljaa ajatukseni niiden suhteen ovat muuttuneet. En enää katso niitä vikoja etsien, vaan nyt tunnistan niistä omat kasvoni ja hyväksyn piirteeni paremmin.

Ongelma ei siis välttämättä ole ollut ennen kuvissa, vaan siinä, etten ole halunnut myöntää, että näytän siltä – onhan minulla ollut mielessäni itsestäni aivan erilainen ihannekuva ja olen tottunut kuviin, jotka olen itse ottanut kattoikkunan alla.

Samalla tavalla monella muullakin on varmasti mielessään se Instagram-minä, jollaiseksi itsensä haluaa ajatella, mutta jolta näyttää vain itse huolella ottamissaan selfieissä.

Olen esimerkiksi aina kadehtinut ihmisiä, joilla on terävämmät kasvonpiirteet ja kapeammat kasvot. Se on tehnyt heistä mielessäni aikuisemman ja elegantimman näköisiä. Itselläni on melko pyöreät kasvot ja yksi syy hyvän valaistuksen lisäksi kattoikkunan alla blogikuvien ottamiseen on ollut se, kuinka se on vähentänyt kasvojeni pyöreyttä.

Ehkä kuitenkin alan vihdoin olla siinä iässä, että tuo pyöreys on vain hyvä asia ja tuo kasvoille nuorekkuutta?

Muistan, kun 27-vuotiaana olin Lontoossa opiskelijavaihdossa ja päätynyt kerrankin bilettämään keskustan klubilla aamuyöhön asti. Olin hiestä märkä enkä todellakaan freshimmilläni ja laahustin kohti bussipysäkkiä, kun vastaani tuli minua nuoremmalta näyttänyt pari.

He katsoivat minua ohimennessään ja kuulin heidän minut ohitettuaan päivittelevän tarkoituksella kovaan ääneen, että ”Oh my god, tietävätköhän hänen vanhempansa, että hän on ulkona tähän aikaan!”

Nyt 33-vuotiaana se tietysti naurattaa ja vain imartelisi, jos näin vielä joskus tapahtuisi, mutta sillä hetkellä se loukkasi ja vitutti – minkä taisin silloin kertoakin heille ihan reippaasti.

Sain teininä usein kuulla, että näytän pennulta ja vielä työelämässäkin kohtasin välillä asiakkaita, jotka kertoivat minun näyttävän sen verran nuorelta, etten varmasti tiennyt asiasta mitään. Teininä ja nuorena aikuisena se tuntui pahalta, sillä kaikki sellainen oli tarkoitettu vähättelyksi.

Nykyään koen, että näytän ikäiseltäni enkä ole toistaiseksi kokenut vanhenemisen myötä ikäkriisiä ehkä juuri siksi, että niin pitkään halusin näyttää vanhemmalta. Nyt minulle on täysin oikei näyttää vanhemmalta vihdoin, sillä ainakaan kukaan ei voi enää väheksyä minua tai osaamistani ikäni perusteella.

Olen viime aikoina myös tajunnut, kuinka järkyttävän tarkalla mikroskoopilla nimenomaan omia kasvojaan tuleekaan katsottua ja kuinka kriittinen niitä kohtaan itse on.

En suhtaudu läheisteni tai tuntemattomienkaan kasvoihin samalla tavalla, joten miksi ihmeessä teen sitä itsellenikään?

Oma seura ja omat ajatukset ovat ne, joiden kanssa elämässä viettää eniten aikaa, joten miksi antaisin niiden olla vihollisiani? Kuka viettäisi vapaaehtoisesti aikaa sellaisessa seurassa, joka jatkuvasti kritisoi? Miksi siis antaisin itsenikään kritisoidan itseäni jatkuvasti?

On suorastaan hullua, että olen antanut itseni treenata keskittymään virheiden etsimiseen niin paljon. Miksi edes koen “virheet” niin negatiivisiksi?

Miksi ylipäätään puhun niistä “virheinä” enkä vain piirteinäni, jotka eivät ehkä ole stereotyyppisen kauneusihanteen mukaisia, mutta joiden ei silti tarvitse määritellä kauneuttani ja joita minun ei ole mikään pakko ajatella virheinä?

Kuka ylipäätään saa märitellä, että on virhe, jos iho ei ole tasaisen sävyinen, silmänaluset ovat tummat, ripset ovat hailakat tai kulmakarvat epäsymmetriset? Miksi ne ovat virheitä, joita halutaan kätkeä eivätkä vain piirteitä, jotka saavat olla juuri sellaisia ilman häpeilyä?

Yhdessä vaiheessa itseasiassa mietin, että kuinka voikin olla, että niin monella on niin hyvät kulmakarvat ihan luonnostaan, mutta ei vain minulla. Sitten tajusin, että eivät muidenkaan kulmakarvat olleet luonnostaan välttämättä täydelliset tai identtiset, mutta en vain muita katsoessani katsonut niitä samanlaisella kriittisyydellä kuin omiani.

Omat ”virheensä” näkee niin paljon paremmin eikä muiden piirteitä osaa edes ajatella samalla tavalla virheiksi, kuin omiaan.

Kuvittelinko sitäpaitsi todella, että kulmakarvoillani olisi maailmanhistoriassa tai edes omassa elämässäni niin suuri rooli, että minun kannattaisi antaa niiden vaivata mieltäni? Eikö minulla oikeasti ollut elämässäni paljon tärkeämpiäkin asioita, joihin voisin ajatuksiani käyttää?

Meikkaamattomuus on siis tuonut itseäni kohtaan paljon armollisuutta jo näiden kahden meikittömän viikon aikana ja toivon, että se tuo sitä vielä lisää tulevien viikkojen aikana.

Satuin katsomaan tällä  toisella meikittömällä viikollani YouTube-videota, jolla korealaiset tytöt pohtivat, kuinka Etelä-Koreassa kuulemma pidetään kohteliaana muita kohtaan, että on meikannut ja kuinka ilman meikkiä olo voi jopa olla noloa. Auts, niinkö tosiaan?

Tytöt kysyivät, onkohan muuallakin näin, tai oikeastaan ennemminkin asettivat käännöksen mukaan sanansa varmistamaan että, onhan muuallaki näin, eli ikäänkuin se olisi itsestäänselvyys. Hitto, enkö voisi mennä Etelä-Koreaan ilman meikkiä?

Eteläkorealaiset olivat kyllä kovia töksäyttelijöitä. Olen vieraillut siellä neljästi, eli viettänyt yhteensä aikaa reilut pari kuukautta, mutta introverttina vältellyt maassa ollessani kontakteja ihmisiin melko hyvin. Olen kuitenkin kuullut maassa asuneilta ulkomaalaisilta YouTuben videoilta, kuinka he ovat olleet hämmentyneitä, kun joku tuntematon on vaikkapa bussissa tullut “hyvää hyvyyttään” kertomaan, kuinka hän voisi saada ihonsa parempaan kuntoon ja aknen pois – mikäli tyyppi ei ollut sattunut siis huomaamaan itse, että hänellä on sen kanssa pahoja ongelmia.

Voisiko oma olo tuntua meikittömänä hyvältä, jos siitä saisi kuulla jatkuvasti ikäviä kommentteja? Epäilemättä ne vaikuttaisivat fiilikseeni.

Jos joku muu sanoo, että näytän ilman meikkiä väsyneeltä, ei minun tarvitse kuitenkaan ajatella sen olevan fakta, vaan voin vain ymmärtää, että kyseessä oli ikävä töksäytys, jonka laukojalla ei taida olla kovin hyvä päivä. That’s it.

Toisaalta jos joku sanoisi, että ihollani on pigmenttiläiskiä ja finnien ja suunympärysihottuman jättämiä jälkiä, ei se olisi enää mielipide, vaan fakta, jonka kyllä tiedostan, mutta josta ei välttämättä ole mukavaa kuulla, että joku muukin on huomioinut sen niin selkeästi, että kokee tarvetta kommentoida siitä minulle.

Lue myös: Tämän vuoksi eteläkorealaisilla on pakkomielle kauneuteen

Olen meikkaamisen lopettamisen myötä myös miettinyt paljon sitä, että olisiko se nyt niin iso juttu lähteä viettämään iltaa ilman meikkiä ja olin alkanut uskoa, että ei se olisi.

Juomme kotona nykyään enää aika harvoin alkoholia, sillä siinä missä ennen ajattelin yhden viinilasillisen silloin tällöin olevan vain mukava huggeilyjuttu, tiedostan nyt, ettei se tee hyvää unenlaadulleni ja priorisoin levon hyggeilytissuttelun sijaan.

Miehelläni oli kuitenkin synttärit ja päädyimme niiden kunniaksi hankkimaan kotiin punaviiniä, josta saattoi ottaa illalla lasillisen.

Huomasin, kuinka viini nosti punan ja kuumotuksen poskilleni todella nopeasti ja se sai minut muistamaan, ettei tosiaan ole ihmekään, että haluan illanvietoissa meikata. Olin täysin unohtanut, että ihoni voisi alkaa punoittaa ja poskiani voisi alkaa kuumottaa!

Jos punoittaviin poskiin yhdistäisi vielä finnin, tummat silmänaluset ja päivän päätteeksi kiiltelevän ihon, voisi helposti olla hyvinkin tietoinen siitä, ettei ole freshimmillään ja se voisi epäilemättä vaikuttaa omaan oloon – varsinkin, jos samassa seurassa olisi huolella meikattuja tyyppejä. Tottakai olisi hullua, jos oman ulkonäkönsä antaisi vaikuttaa hyvässä seurassa vietetyn illan fiilikseen, mutta myönnän niin kyllä tapahtuneen.

En tiedä, millaisia viisauksia ehdin elämäni varrella vielä itselleni talteen kartuttaa, mutta veikkaan kuitenkin, että jos minulla olisi 90-vuotiaana mahdollisuus antaa elämänohjeita nuoremmalle minälleni, ei niiden joukossa todellakaan tulisi olemaan kehotus miettiä enemmän omaa ulkonäköä ja sitä, mitä muut siitä ajattelevat.

Päinvastoin toivon, että tuohon ikään mennessä olisin sen verran badass, että sanoisin suoraan, ettei asialla ole vi**uakaan väliä eikä ulkonäköni tule määrittämään sitä, millaista elämäni on, joten sitä on ihan turha miettiä liikaa ja se aika kannattaa mielummin käyttää johonkin sellaiseen, mikä puolestaan voi määrittää elämäni suuntaa jollakin tavalla.

Minun ei edes tarvitse odottaa, että olisin 90-vuotias sanoakseni tuon nuorelle minälleni, vaan voin sanoa sen ihan hyvin suoraan jo nyt.

Mitä vähemmän käytän aikaa ulkonäköni miettimiseen, sitä enemmän minulla on aikaa muille asioille, jotka omalla kohdallani ovat ulkonäköäni tärkeämpiä.

Minun ei tarvitse sopia jokaisen ihmisen muottiin tai miellyttää muiden silmää. Halusin mielummin olla viestimässä muillekin, että varmuutta on parempi rakentaa sisältäpäin ulkoisen kauneuden varaan turvaamisen sijaan, sillä ulkoinen kauneus on hyvin särkyvää ja muutenkin aina katsojan silmästä kiinni.

(Mutta ei tietenään ole minulta mitenkään pois, vaan jopa omalle silmälleni ilo, jos joku toinen on aivan pirun kaunis ja voi työllistää sillä itsensä.)

Koe, että minulla, kuten kaikilla muillakin meistä on valta omalta osaltani olla vaikuttamassa siihen, millainen haluan tämän maailman olevan. Ehkä se valta ei ole suunnattoman suuri, mutta muutoksia ei tapahdu sillä, että jokainen vain ajattelee, ettei voi kuitenkaan vaikuttaa, joten ei edes yritä.

En yritä tai edes halua mitään meikittömyyden vallankumousta, sillä en näe siinä mitään tavoittelemisen arvoista. En koe tarvetta vetää erikseen meitä meikittömiä, teitä meikkaavia ja noita sillä välillä seikkailevia.

Ainoa asia, jonka koen merkitykselliseksi on se, että molemmat tavat hyväksytään ja kaikki voisivat lakata kokemasta painetta meikkaamiseen tai meikkaamattomuuteen. Se, minkä verran meikkaa pitäisi voida olla jokaisen oma valinta ilman, että tarvitsee miettiä, millaisia kommentteja siitä saa.

Miten olisi meikkirauhan julistus?

Yksi asia, jonka olen huomannut on, että meikkaamisesta luopuminen on tuonut minulle entistä suuremman vapauden tunteen monellakin tavalla, eli sekä henkisesti että ihan kellosta aikaa vapauttamalla.

Useimmat, joille meikki on ollut osa arkirutiinia kokee varmasti samalla tavalla, että vapaapäivinäkin on pitänyt miettiä ainakin ohimennen, mihin väliin aikataulullisesti on parasta meikata, eli meikkaanko ennen aamiaista, aamiaisen jälkeen, ennen kauppaan menoa vai vasta ennen illanistujaisiin lähtöä tai ainakin tehdä päätös siitä, että tänään en meikkaa (vaikka se joskus tosiaan voi syntyä huomaamattaan).

On ollut ihanan vapauttavaa, kun koko asiaa ei ylipäätään ole tarvinnut miettiä enää.

Mieheni tuli yhtenä päivänä luokseni ja totesi, että hän ei ole varma, johtuuko se nyt tuosta meikittömyydestä, mutta hänestä näytän nyt kauniimmalta.

Hetken kuluttua hän jatkoi, että se johtuu varmaan siitä, että näytän hänestä jotenkin onnellisemmalta ja hän rakastaa nähdä, kun hymyilen. Tätä postausta kirjoittaessani hän totesi jälleen sattumalta ohimennen, että on ollut mukavaa nähdä, kuinka onnelliselta olen viimeaikoina näyttänyt.

Myönnän, että minusta on jostain käsittämättömästä syystä tuntunut onnellisemmalta ja jotenkin myös rennommalta siitä lähtien, kun meikit jäivät. Uskon, että ne liittyvät tosiaan siihen, että tunnen itseni jollain tapaa vapaammaksi ja minulle vapaus on hyvin tärkeä tunne.

Ylipäätään ne parhaat saamani meikittömien viikkojen kommentit eivät liity ulkonäkööni mitenkään. Olen saanut mm. kuulla muilta, että vaikutan vapautuneemmalta, onnellisemmalta, iloisemmalta sekä rennommalta ja kyllä, jostain syystä olen tuntenut olevani noita kaikkia.

Tuntuikin itseasiassa paremmalta saada tällaisia kommentteja kuin niitä, joissa kommentoitiin ulkonäköäni missään mielessä – vaikka se olisikin ollut positiivista.

Kukaan ei toki voi sanoa toisen puolesta, kummasta on tärkeämpää saada kehuja, sillä kyse on asiasta, joka pitää itse määritellä itselleen omassa mielessä. Minusta nuo saamani kommenit ovat kuitenkin tuntuneet parhailta.

Lue myös: Kuinka tuntea olonsa paremmaksi ilman meikkiä

Ei tämä viikko tietenkään ole ollut täynnä pelkkää positiivista ajattelua. Harkitsin esimerkiksi useaan otteeseen, pitäisikö nyt kuitenkin napata kaupasta se kestoväri kulmakarvoille ja ratkaisisiko se paljonkin asioita elämässäni.

Yhden muistutuksen ulkonäköni realiteeteista on jopa varsin huvittavalla tavalla tuonut puhelimeni kuvasovelluksen toiminto, joka tunnistaa kuvissa näkyvien ihmisten kasvoja ja niputtaa sen perusteella yhteen samasta ihmisestä otetut kuvat.

Omalla kohdallani sovellus loi yhdeksi ja samaksi persoonaksi tyypin,  joka näytti sen mielestä kuvissa samalta, kun kasvoillani oli joko Hannibal Lecter -tyyppinen valkea kangasnaamio tai kun olin ilman meikkiä. Thanks. 

Eräänä päivänä taas olimme lähdössä mieheni kanssa pyörällä kauppaan. Mieheni laittoi aurinkolasit ja kypärän päähänsä ja näytti minusta todella hyvältä. Katsoin itseäni peilistä ja tunsin itseni hyvin epäviehättäväksi, kun päässäni oli jättimäinen pyöräilypotta, silmilläni olivat edelleen vierailta tuntuneet silmälasit ja punoittavat kasvoni kiilsivät aurinkovoiteesta. Teki jopa mieli pyytää anteeksi, että hän joutuu liikkumaan kanssani.

Yksi viikon hauskimpia havaintoja oli kuitenkin se, kuinka suhteeni meikittömiin kasvoihini ja niiden piirteisiin oli jo muuttunut.

Ennen ajattelin, että tarvitsen meikkiä, eli ainakin ripsiväriä ja mielellään myös kulmakynää, sillä piirteeni ovat niin hailakat ja silmäni eivät erotu kasvoistani ilman niitä. Sanoinkin usein, että silmäni hukkuvat kasvoihini ilman meikkiä ja rakastin laittaa ripsiväriä reilun kerroksen, sillä runsaat ripset saivat silmäni erottumaan mielestäni paremmin.

Nyt havahduin huomaamaan, että itseasiassa nythän vasta silmäni erottuvatkin hyvin, kun huomio ei nimenomaan ole kulmakarvoissa tai runsaassa ripsirivissä.

Ennen myös ajattelin, että oli tärkeää, että ripset erottuivat, mutta nyt olen huomannut usein ihastelevani meikittömiä silmiä, joissa nimenomaan silmät vievät huomion, kun ripsiä ei liiemmin edes näy eikä meikkipohjakaan yritä olla epäluonnollisen täydellinen.

Tämän viikon paras ajatukseni onkin ollut ymmärtää, että ”virheet” tai täydellisyydestä poikkeavat ominaisuudet eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö jokin asia voisi olla jonkun mielestä kaunis.

Tämä on mielestäni hyvä muistaa nyt, kun kesä alkaa lähestyä, vaatteet vähenevät ja bikinikausi alkaa. Kropassakin voi olla makkaraa, muhkuraa ja arpea, mutta se ei silti tarkoita, etteikö se voisi olla kaunis ja etteikö siitä voisi pitää. <3

Lue myös: Lakkasin käyttämästä saippuaa ja ei, en silti haise

Luen jälleen mielelläni kommenteista teidän ajatuksianne meikittömyyteen liittyen!