Tänään luovumme suuresta osasta omaisuuttamme

Meillä on tänään jännä päivä. Tänään on nimittäin se päivä, kun vihdoin vuokraamme auton ja ajamme suuren osan omaisuudestamme kierrätettäväksi.

Olen jo pitkään haaveillut minimalistisesta elämästä ja puhunut siitä viimeaikoina melko paljonkin. Se, että asiasta haaveilee tai puhuu ääneen on kuitenkin vielä hyvin kaukana siitä, että asian eteen alkaa oikeasti tehdä jotain.

Kerroin aiemmin, kuinka Thaimaassa väliaikaisesti asuminen oli täydellinen tilaisuus karsia tavaroita ja pakata ne jemmaan omaan varastokomeroomme. Thaimaasta paluun jälkeen olemme viettäneet pientä jatkuvaa unpacking partya tarkoittaen, että olemme purkaneet nuo kaikki pakkaamamme laatikot ja käyneet läpi niiden sisällön päättäen, onko se säilyttämisen arvoista. Saman kohtalon ovat kokeneet myös kaikki ne muutkin tavarat, jotka olimme jemmanneet varastokomeroomme jo ennen Thaimaan muuttoa odottamaan sitä hetkeä, että sitten joskus hankkiudumme niistä eroon.

Tavaroiden läpikäyminen on aina oma prosessinsa. On työlästä ja joskus jopa henkisestikin raskasta käydä läpi kaikki tavaransa ja päättää, säilyttääkö jotain vai ei. Niin paljon muistoja ja esineitä, jotka ovat joskus ehkä olleet tärkeitä, että niiden läpikäyminen tuntuu jo etukäteen vaikealta. Loppujen lopuksi en kuitenkaan kokenut tuota prosessia vaikeaksi – ainoastaan työtunteja vieväksi.

Kävimme läpi aivan jokaisen tavaramme ja paperimme. Sovitimme kaikki vaatteemme, katsoimme jokaisen paperimme ja valokuvamme sekä analysoimme jokaisen kotoamme löytyvän esineen. Tuottaako se meille iloa tai hyötyä ja antaako se elämäämme arvoa? Suurin osa tavaroista ei sitä tehnyt, joten ne saivat lähteä.

Vaikka olimmekin saaneet kaiken irtaimistomme huonekaluja lukuunottamatta pakattua Thaimaassa asumisemme ajaksi varastokomeroomme ja kuvittelimme sitä siksi olevan vähän, yllätti sen määrä silti meidät jossain määrin. Tuntui, että tein esimerkiksi loputtoman määrän kävelyretkiä kierrätyslaatikoille viedäkseni niille erikokoisia tyhjentyneitä pahvilaatikoita ja niitä täyttäneitä papereita, joita olimme luulleet meille tärkeiksi, mutta joiden turhuuden olimme tajunneet ne läpikäydessämme.

Oli jotenkin hyvin vapauttavaa käydä läpi jokainen omistamansa tavara ja tehdä sen kohdalla päätös. Olen haaveillut tällaisesta projektista jo kauan ja oli ihanaa saada myös mies innostumaan siitä ja toteuttamaan sitä. Kun molemmat käyvät läpi saman prosessin ja ovat sen suhteen samalla aaltopituudella, on lopputuloskin palkitsevin – tässä tapauksessa siisti koti ilman yhtäkään turhaa tavararöykkiötä tai sekalaisia tavaralaatikoita.

Tosiasia on kuitenkin, ettei urakan haastavin vaihe ole tehdä päätöksiä siitä, mitkä tavarat jäävät ja mitkä lähtevät. Oli itseasiassa pirun vaivatonta huudella, että tuo lähtee ja tuokin menee ja sanoa suurimman osan tavaroista kohdalla, että pois vain.

Se kaikkein työläin vaihe on nimittäin meillä edessä tänään, kun meidän täytyy ihan oikeasti vielä noutaa vuokraamamme pakettiauto, fyysisesti raahata varastokomerollinen tavaroita pakettiautoon, ajaa ne oikeisiin määränpäihinsä ja päivän päätteeksi vielä käydä luovuttamssa vuokra-auto pois ja körötellä bussilla hikisenä kotiin. Kuten olen jo aiemminkin sanonut, olisi tietysti helppoa vain kipata kaikki sekajätteeseen ja ummistaa silmänsä, mutta meistä molemmista tällaisia projekteja ei voi hoitaa niin.

Ainoat tavarani, joita en ole karsinut kunnolla ovat edelleen kosmetiikkani. Olen tehnyt niiden kanssa kuitenkin paljon hommia ja kerron siitä myöhemmin, mutta koska minimalismin ideana ei ole luoda askeettista ja elämäniloa tappavaa ympäristöä vaan vain luopua niistä asioista, jotka eivät anna sisältöä elämään voidakseen keskittyä niihin, jotka puolestaan antavat sitä, vähenee kosmetiikkani eri periaatteella ja eri tahdilla kuin muu omaisuuteni.

Vaikka luovummekin suurimmasta osasta tavaroita eikä esimerkiksi kahdelle silitysraudalle tai sauvasekoittimelle ole tässä pienessä taloudessa tarvetta, emme silti luovu tavaroista typerästi. Meille molemmille jää esimerkiksi liikaa alusvaatteita ja kynävarastomme jää vähän turhan suureksi, vaikkakin edelleen kompakti kokoiseksi ihan vain siksi, että tiedämme noille olevan tarvetta lähitulevaisuudessa. Alusvaatteita menee rikki ja kulahtaa, joten olisi typerää luopua osasta ihan vain luopumisen vuoksi ja sitten keväällä olla jo ostamassa uusia. Myös kyniä hukkuu sinne sun tänne, joten ylimääräiset kynät ovat varmasti jo tulevaan kesään mennessä kadonneet sinne mystiseen paikkaan, minne kynät aina menevät. Tällaisia poikkeustavaroita on kuitenkin oikeastaan melko vähän, joten ne eivät ole ongelma.

Myönnän, että minua jopa jännittää nyt hieman kun mietin, miltä minusta mahtaa tuntua, kun kaikki ne turhat tavarat ovat tänään illalla ihan oikeasti pois kotoamme ja varastokomerostamme ja jokainen tänne jäänyt tavara on sellainen, että nautin siitä. Olen haaveillut sellaisesta kodista vuosia, mutta vasta nyt toteutamme sen oikeasti. Se on aika jännää ja mieltä kutkuttavaa enkä ole varma, osaanko etukäteen aavistaa, miltä se tuntuu. Oletan sen tuntuvan kevyeltä ja vapauttavalta, mutta voiko se myös tuntua pelottavalta?

Minulta on usein kysytty, eikö minua pelota, että katuisin jälkikäteen sitä, että olen luopunut jostain tavarasta ja onko joskus jopa käynyt niin. Vastaus on, että se ei pelota eikä niin ole koskaan käynyt. (Tämän lauseen kirjoitettuani jäi miettimään, mitä minä sitten voisin pelätä tuntevani tavaroista luovuttuani, kuten edellisessä kappaleessa juuri kirjoitin. Ehkä pelkään sitä, etten tiedä, millaisia tuntemuksia minulle voi tulla ja yllättävätkö ne minut?)

Tiedän kyllä varsin hyvin tavaran kohdalla, tulenko kaipaamaan sitä. Toki voi olla, että kun vaikka nyt luovumme (varastokomerossa ja vuosia tyhjänpanttina seisseestä) vaa’astamme, tuleekin tulevaisuudessa eteen tilanne, jossa sitä tarvitsisimme. On kuitenkin typerää laskea jossittelun varaan ja jos ihan oikeasti tarvitsisimme johonkin joskus tulevaisuudessa vaakaa, olisi jollakin naapurilla tai tutullamme varmasti lainata sellaista tai jostain Facebookin kirppariryhmästä löytyisi sellainen taatusti. En siis usko, että mitään kannattaa säilyttää ihan vain varmuuden vuoksi, jos vastaavan tavaran voi saada tulevaisuudessa tarvittaessa helposti käsiinsä.

Mieheni tuli tänään luokseni todeten, että on aika kivaa olla sellaisessa tilanteessa, ettei tiedä, missä viiden vuoden kuluttua olemme. Hetken kuluttua hän kuitenkin jatkoi, että on oikeastaan aika kivaa olla siinä tilanteessa, ettemme edes teidä, missä mahdamme ensi keväänäkään olla. Ylimääräisistä tavaroista luopuminen vaikuttaa ainakin tuovan ihanan vapauttavan tunteen, kun mikään turha ei ole ankkuroimassa edes henkisesti paikoilleen ja voimme tästä päivästä eteenpäin jatkossa pakata kodin irtaimistomme (huonekaluja lukuunottamatta tiestysti) varastokomeroomme tarvittaessa vaikka parissakymmenessä minuutissa ja lähteä lätkimään maailman ääriin jos meistä vain siltä tuntuu.

Vaikka koko omaisuutemme onkin tämän päivän jälkeen käyty läpi ja ylimääräiset tavarat on laitettu eteenpäin, on minimalismiprojektissani edessä vielä kaksi pientä viimeistelyvaihetta, joihin palaan lisää myöhemmin. Nyt jään jännittämään, mahtaako tänään illalla tuntua erilaiselta ja  kuinka väsynyt olen päivän päätteeksi. Lupaan raportoida fiiliksistäni lisää toiste!

Onko joku muu innostunut viimeaikoina minimalismista?

---

Lue myös:

Puoli vuotta alle sadalla tavaralla?

Miksi en enää haluakaan ostaa lisää kosmetiikkaa

Saako minimalisti omistaa valtavasti kosmetiikkaa?

7 asiaa, jotka ulkomaille muutto opetti minulle minimalistisesta elämästä

Kirjani Täydellinen iho – opas korealaiseen ihonhoitoon on nyt kaupoissa!