Herään kello kolme yöllä enkä saa enää unta. Mielessä pyörii joukko asioita, joista osa kaipaa ratkaisua ja joista osaan on syntynyt nukkuessani mystisesti itsestäänselvältä kuulostava ratkaisu. Yritän jatkaa unta, mutta vierestäni kuuluu pientä kuorsausta, sitä sellaista juuri sen nukkumisrauhan häiritsevää. Joku muukin taitaa olla melko väsynyt.
Pyörin sängyssä tunteja nukahtamatta. Tai ehkä nukahdan hetkeksi, mutta kohta huomaan olevani taas hereillä. Mielessä on niin monta asiaa. Niskaakin sattuu, sillä se on hieman jumissa ja hyvää asentoa on hankalaa saada. Mietin töitä, blogia ja koulua. En voi sanoa, että olisin valveilla stressaantuneisuuttani, sillä itseasiassa minulla on vaan mieli niin täynnä ideoita ja ratkaisuja, että haluaisin jo päästä hommiin. Onko jo aamu, saako kohta herätä?
Puoli kuusi en enää jaksa pyöriä sängyssä ja nousen ylös. Meikkaan, puen ja pakkaan evääni. Sen maailman rakkaimman kuorsaajan ansiosta minulla on jälleen pakattavanani terveellinen lounas, sillä hän tahtoo yrittää kiireessäkin pitää huolta siitä, että syön töiden jälkeen hyvin ja että minulle jää seuraavaksi päiväksi ruokaa mukaanotettavaksi. Ei tunnu yhtään pahalta, että sain äsken valvoa sellaisen ihmisen kainalossa hiljaista kuorsausta kuunnellen.
Saavun töihin puoli kahdeksalta ja käyn hommiin. Aloitan yhden homman, jatkan toista, mietin mielessäni kolmatta ja palaan vielä siihen ensimmäiseen muistaessani, että neljäskin odottaa vuoroaan. Viimeistelen toisen, kurkkaan jälleen ensimmäistä ja päätän tehdä myöhemmin jotain sille kolmannelle. En silti tunne oloani stressaantuneeksi, sillä kaikki noista asioista ovat ihan suunnattoman mukavia tehdä. Voi kunpa vaan aikaa olisi enemmän ja ehtisin kunnolla nauttia siitä, että saan oikeasti kutsua niin hauskojen juttujen kanssa puuhastelua työksi!
Koko päivän kännykkäni on työpöydälläni ja katson aina välillä sen näytölle pomppaavia ilmoituksia saapuneista sähköposteista. Tiedote siitä, tiedote tästä, tervetuloa sinne, tervetuloa tänne ja mitä kuuluu. Blogipostiin tulvii viestejä, joista suurinta osaa en edes avaa ja ne jotka avaan unohdan lopulta täysin, kunnes vihdoin useamman päivän kuluttua muistan vastata niistä johonkin.
Jokainen noista sähköpostiviesteistä muistuttaa minua siitä, ettei minulla ole seuraavaksi illaksi vielä kirjoitettuna blogipostausta. Minulla on jo pitkään ollut valmiita blogipostauksia ajastettuna, joskus jopa pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Nyt en edes tiedä, mistä kirjoittaisin. Tai tiedän kyllä oikeastaan, sillä kone on täynnä tuotekuvia ja kokeilen lähes joka päivä uusia tuotteita, mutta en saa ajatuksiani kasaan. Toisaalta juuri silloin ei niiden kasaamiseen ole aikaakaan.
Lähden kuudelta töistä kotiin. Huomaan olevani nälkäinen ja ajattelevani pannukakun tekoa. Korvaani kuiskattiin edellisenä päivänä, että jääkaapista löytyisi maitoa ja munia pannukakkua varten, sillä minun tiedettiin pitävän siitä. Haaveilen koko kotimatkan pannukakusta ja alkaessani valmistamaan sitä huomaan, ettei meillä ole enää tarpeeksi jauhoja. Ei sillä enää oikeastaan ole väliä, sillä taidan olla onnellinen jo siitä, että aamulla työmatkalle lähtenyt mies oli ylipäätään viitsinyt käydä kaupassa edellisenä päivänä ihan vaan varmistaakseen, että voisin tehdä pannukakkua yksin ollessani. Mitä sillä pannukakulla on väliä, ajatus oli ihanin.
Kasaan lautaselleni syötävää ja kävelen olohuoneeseen. Katson asuntoamme, jonka normaalisti niin tyhjä ja minimalistinen ilme on vaihtunut tavararöykkiöiksi. Siellä täällä on minun kosmetiikkaani ja miehen musiikkiin liittyviä esineitä ja asioita. Puolipitoisia vaatteita on kasoina siellä täällä, jo viikko sitten kuivuneita pyykkejä roikkuu edelleen kuivumassa ja kaikki näyttää kaaokselta. Aloitimme yli kuukausi sitten pienen maalausprojektin, jonka keskenjäämisestä on jo kuukauden ajan seissyt olohuoneen nurkassa todisteena kaksi sivellintenpuhdistusaineessa seisovaa maalipensseliä. Kummallakaan meistä normaalisti siisteyttä rakastavalla ei ole ollut aikaa edes harkita siivoamista viimeisen kuukauden aikana, saatika sitten remppahommien jatkamista.
Raivaan itselleni tilaa sohvalta ja otan läppärin syliini. Katson Netflixistä uutta sarjaa, syön ja koitan aina välillä keksiä, mistä bloggaisin. Mieleni tuntuu tyhjältä. Olo on jopa hieman syyllinen jostain syystä. Haluaisin niin kovasti kirjoittaa blogipostauksen kosmetiikasta, mutta loppujen lopuksi aloitan illan aikana kolme, joista kaikki jäävät kesken. Juttu ei vaan luista nyt.
Menen iltapesuille, joiden jälkeen poimin läppärini mukaan sänkyyni. Onko väärin kirjoittaa blogiin jälleen jostain muusta kuin kosmetiikasta? Tuskin, sillä minun bloginihan se on. Väsyttää.
Ajatus nukkumaanmenosta tuntuu hyvältä, sillä yhtäkkiä kello onkin jo yksitoista. Mihin aika jälleen katosi? Takana on jälleen yksi täydellisen epätäydellinen päivä, jollaisia minun elämääni mahtuu tällä hetkellä lukematon määrä, mutta joista jokaisena olen silti jostain syystä ihan äärettömän onnellinen. Kyllä siihen täydellisen epätäydelliseen elämään sopii vielä yksi epätäydellinen blogipostauskin.
Ajastan tekstin ja päätän alkaa nukkua. Nukahdan todennäköisesti nopeammin kuin uskonkaan siitäkin huolimatta, että mieleni on jälleen täynnä ideoita, joita en malta odottaa pääseväni aamulla töissä purkamaan.
Pyörin sängyssä tunteja nukahtamatta. Tai ehkä nukahdan hetkeksi, mutta kohta huomaan olevani taas hereillä. Mielessä on niin monta asiaa. Niskaakin sattuu, sillä se on hieman jumissa ja hyvää asentoa on hankalaa saada. Mietin töitä, blogia ja koulua. En voi sanoa, että olisin valveilla stressaantuneisuuttani, sillä itseasiassa minulla on vaan mieli niin täynnä ideoita ja ratkaisuja, että haluaisin jo päästä hommiin. Onko jo aamu, saako kohta herätä?
Puoli kuusi en enää jaksa pyöriä sängyssä ja nousen ylös. Meikkaan, puen ja pakkaan evääni. Sen maailman rakkaimman kuorsaajan ansiosta minulla on jälleen pakattavanani terveellinen lounas, sillä hän tahtoo yrittää kiireessäkin pitää huolta siitä, että syön töiden jälkeen hyvin ja että minulle jää seuraavaksi päiväksi ruokaa mukaanotettavaksi. Ei tunnu yhtään pahalta, että sain äsken valvoa sellaisen ihmisen kainalossa hiljaista kuorsausta kuunnellen.
Saavun töihin puoli kahdeksalta ja käyn hommiin. Aloitan yhden homman, jatkan toista, mietin mielessäni kolmatta ja palaan vielä siihen ensimmäiseen muistaessani, että neljäskin odottaa vuoroaan. Viimeistelen toisen, kurkkaan jälleen ensimmäistä ja päätän tehdä myöhemmin jotain sille kolmannelle. En silti tunne oloani stressaantuneeksi, sillä kaikki noista asioista ovat ihan suunnattoman mukavia tehdä. Voi kunpa vaan aikaa olisi enemmän ja ehtisin kunnolla nauttia siitä, että saan oikeasti kutsua niin hauskojen juttujen kanssa puuhastelua työksi!
Koko päivän kännykkäni on työpöydälläni ja katson aina välillä sen näytölle pomppaavia ilmoituksia saapuneista sähköposteista. Tiedote siitä, tiedote tästä, tervetuloa sinne, tervetuloa tänne ja mitä kuuluu. Blogipostiin tulvii viestejä, joista suurinta osaa en edes avaa ja ne jotka avaan unohdan lopulta täysin, kunnes vihdoin useamman päivän kuluttua muistan vastata niistä johonkin.
Jokainen noista sähköpostiviesteistä muistuttaa minua siitä, ettei minulla ole seuraavaksi illaksi vielä kirjoitettuna blogipostausta. Minulla on jo pitkään ollut valmiita blogipostauksia ajastettuna, joskus jopa pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Nyt en edes tiedä, mistä kirjoittaisin. Tai tiedän kyllä oikeastaan, sillä kone on täynnä tuotekuvia ja kokeilen lähes joka päivä uusia tuotteita, mutta en saa ajatuksiani kasaan. Toisaalta juuri silloin ei niiden kasaamiseen ole aikaakaan.
Lähden kuudelta töistä kotiin. Huomaan olevani nälkäinen ja ajattelevani pannukakun tekoa. Korvaani kuiskattiin edellisenä päivänä, että jääkaapista löytyisi maitoa ja munia pannukakkua varten, sillä minun tiedettiin pitävän siitä. Haaveilen koko kotimatkan pannukakusta ja alkaessani valmistamaan sitä huomaan, ettei meillä ole enää tarpeeksi jauhoja. Ei sillä enää oikeastaan ole väliä, sillä taidan olla onnellinen jo siitä, että aamulla työmatkalle lähtenyt mies oli ylipäätään viitsinyt käydä kaupassa edellisenä päivänä ihan vaan varmistaakseen, että voisin tehdä pannukakkua yksin ollessani. Mitä sillä pannukakulla on väliä, ajatus oli ihanin.
Kasaan lautaselleni syötävää ja kävelen olohuoneeseen. Katson asuntoamme, jonka normaalisti niin tyhjä ja minimalistinen ilme on vaihtunut tavararöykkiöiksi. Siellä täällä on minun kosmetiikkaani ja miehen musiikkiin liittyviä esineitä ja asioita. Puolipitoisia vaatteita on kasoina siellä täällä, jo viikko sitten kuivuneita pyykkejä roikkuu edelleen kuivumassa ja kaikki näyttää kaaokselta. Aloitimme yli kuukausi sitten pienen maalausprojektin, jonka keskenjäämisestä on jo kuukauden ajan seissyt olohuoneen nurkassa todisteena kaksi sivellintenpuhdistusaineessa seisovaa maalipensseliä. Kummallakaan meistä normaalisti siisteyttä rakastavalla ei ole ollut aikaa edes harkita siivoamista viimeisen kuukauden aikana, saatika sitten remppahommien jatkamista.
Raivaan itselleni tilaa sohvalta ja otan läppärin syliini. Katson Netflixistä uutta sarjaa, syön ja koitan aina välillä keksiä, mistä bloggaisin. Mieleni tuntuu tyhjältä. Olo on jopa hieman syyllinen jostain syystä. Haluaisin niin kovasti kirjoittaa blogipostauksen kosmetiikasta, mutta loppujen lopuksi aloitan illan aikana kolme, joista kaikki jäävät kesken. Juttu ei vaan luista nyt.
Menen iltapesuille, joiden jälkeen poimin läppärini mukaan sänkyyni. Onko väärin kirjoittaa blogiin jälleen jostain muusta kuin kosmetiikasta? Tuskin, sillä minun bloginihan se on. Väsyttää.
Ajatus nukkumaanmenosta tuntuu hyvältä, sillä yhtäkkiä kello onkin jo yksitoista. Mihin aika jälleen katosi? Takana on jälleen yksi täydellisen epätäydellinen päivä, jollaisia minun elämääni mahtuu tällä hetkellä lukematon määrä, mutta joista jokaisena olen silti jostain syystä ihan äärettömän onnellinen. Kyllä siihen täydellisen epätäydelliseen elämään sopii vielä yksi epätäydellinen blogipostauskin.
Ajastan tekstin ja päätän alkaa nukkua. Nukahdan todennäköisesti nopeammin kuin uskonkaan siitäkin huolimatta, että mieleni on jälleen täynnä ideoita, joita en malta odottaa pääseväni aamulla töissä purkamaan.
Hei tosi kiva postaus tälläinen! Ei sun stressiä kannata ottaa blogista, eiköhän itse kukin ole kokenut tuon kiireen tunteen 🙂 tsemiä!
Mua hykerryttää tuo sun valtava intosi! Kunpa itselläkin olisi työstä tuollainen flow-tila, että kaikki vaan innostaa ja on kivaa ja jännää.
Sä Virve oot vaan niin ihana ja oot kyllä löytänyt itsellesi aivan täydellisen miehen.
Sun blogia on ihana lukea, mutta missään tapauksessa siitä ei pidä ottaa stressiä.
Kiinnostavaa ja sympaattista ajatusten virtaa! Tällaista on levollista lukea jokaisen, jolla on tuhat ja sata ajatusta luomassa neljän ruuhkaa päähän. Naisten multitaskingiin pystyvät aivot ovat välillä silkka rasite verrattuna miesten putkiaivoihin 🙂
Meillä oli juuri eilen työterveydenhoitaja puhumassa. Aina on stressiä, mutta eri asia onko hyvää vai huonoa 🙂 Jos tressiä ei olisi ollenkaan ei mikään homma etenisi. Hyvä stressi on aika välttämätön, mutta huono stressi taas ei.